Pankit

Potkujen antaminen työntekijöille on hyvä liiketoimi. Osakkeenomistajille osinkona menevä osuus voitosta varjeltuu. Työnantajamaksuista päästään. Voi olla että viime aikojen irtisanomisvimma liittyy 2007 voimaan tulleeseen uuteen työntekijöiden eläkelakiin, jonka mukaan työantajan osuus on noin 23 prosenttia palkoista.

Johdon kannustinpalkkiot ja tarkasti laskeva kansainvälinen raha on salaliitto työntekijöiden päänmenoksi.

Potkimalla työntekijöitä yritys ulkoistaa reippaasti kustannuksiaan veronmaksajille. Veronmaksajat eivät huomaa mitään, koska heidän huomionsa on kiinnitetty mittakaavaltaan vähäpätöisiin asioihin, kuten Kreikan tukeen ja Paavo Väyryseen.

Olen odotellut parikymmentä vuotta, milloin joku sanoo sanan ”kartellli” työntekijöiden yhteydessä. Yritysten puolella kilpailulainsäädäntö on kovaa. Viimeksi paperiteollisuus ja sitä ennen Lemminkäinen ovat olleet tiukassa saumassa sovittuaan markkinoista. Kartelliksi sanotaan muun muassa sopimusta myyntihinnoista tai myyntialueista tai urakkatarjousten tasosta. Niitä on pidetty vuosikymmeniä hyvin haitallisina maksajien kannalta.

Kirjoitin pari päivää sitten sahateollisuudesta. Suomen metsäteollisuuden kukoistus johtui osittain horisontaali- ja vertikaalikartelleista. Myyntikonttoreilla oli nimet; olen käynyt niissä. Finncell esimerkiksi vastasi selluloosan hinnoittelusta. Vertikaalikartelli tarkoittaa, että koko tuotantoketju (hintaketju) on miinoitettu etukäteissopimuksin. Sellaisesta on vähäpätöisessä muodossa kysymys, kun esimerkiksi kustannusliike ostaa kirjakauppaketjun. Silloin sillä on kirjan tekijät liivintaskussa, kirjapainot housuntaskussa ja kirjakaupat perstaskussa.

Työehtosopimuslainsäädäntö oli suuri uudistus, kun se tuli virallisestikin käyttöön 40-luvulla. Olennainen määräys oli yleissitovuus. Työnantajat ja työntekijät sopivat työsuhteen ehdoista, eikö työnantaja saanut ”ostaa työtä” sopimuksen määräämää halvemmalla.

Tämä järjestelmä oli yksi suomalaisen hyvinvointivaltion kivijaloista. Sitä voi silti sanoa myös kartelliksi, varsinkin kun ammattiyhdistykset osoittautuivat eteviksi pitämään huolta jäsenistä ja välimatkaa rikkureihin.

Kaavamaisesti ajatellen se, mikä oli jättiläismäisten vahingonkorvausten uhalla kielletty työnantajilta, oli nimenomaan sallittu työntekijöille. Näin on edelleen, vaikka työntekijäpiireissä valitellaan tulopoliittisten kokonaisratkaisujen loppumista. Monen vuosikymmenen ajan valtio oli kolmantena osapuolena huolehtimassa siitä, että verot ja sivukustannukset palvelivat samoja päämääriä kuin neuvotteluratkaisut.

Sitten kaikki muuttui, ja Turun torilla sanotaan, että se on EU:n vika.

Entä jos se on toisinpäin. Olisiko EFTA:n, EEC:n ja EU:n kasvu pikemminkin edistynyt siitä oivalluksesta, että pelkkä vientikauppa oli nollasummapeliä eli pokeria, jossa jatkuvasti omistajaa vaihtava rahamäärä ei nouse eikä laske? Parempi ratkaisu on kansainvälinen kartelli, jossa markkinat on jaettu valmiiksi niin tehokkaasti, että oikeaa kasvua voi tapahtua.

Tätä läikehtivää mielenmuutosta vapaakaupan ja tullisuojelun kesken oli käyty 150 vuotta ja se oli aiheuttanut ainakin yhden maailmansodan.

Rahaliitolla katkaistiin yksi keinottelun muoto. Se oli juuri Suomen käyttämä. Devalvointi tarkoitti tulonsiirtoja palkansaajilta teollisuudelle. Rahaliitto keräsi ja yhdisti pääomat, kunnes ne alkoivat hallita todellista taloutta.

Tavarantuotantoa vietiin halpamaihin. Palveluiden tuotannossa se onnistuu vain osittain, esimerkiksi teleoperaattoreilta. Pankeilta se ei käy.

Säälin pankinjohtajia. Minun tulee usein sääli tyhmiä ihmisiä. Jatkuvasti nousevien tulojen tavoittelu on kuin petäjään kiipeämistä. Ennen pitkää tulee latva vastaan ja silloin ovat oksatkin jo niin norjat, että putoaminen on paha. Ehkä olisi ollut parempi pitää ne työntekijät?