Nokian ja Applen patentit

Tilastoni mukaan olen kirjoittanut kaikkien näiden vuosien aikana yhteensä 13 blogijuttua patenteista. Lokakuun 24. päivältä 2009 on kirjoitus iPhonen patenteista ilmoituksin, mitä asiassa tulee tapahtumaan. Eilen se oli uutisissa.

Asia ei ole kohisemisen arvoinen, paitsi yhdestä syystä.

Kilpailijoiden ja erilaisia alliansseja hierovien tahojen kesken on tavallista ottaa patentit esiin ja käyttää niitä eräänlaisina pelimerkkeinä. Mukana on patenttijuristeja ja patenttiasiamiehiä, jotka ovat koulutukseltaan insinöörejä.

Riidat päättyvät melkein aina sovintoon. Kysymyksessä on siis kummallinen ja kallis tapa käydä lisenssineuvotteluja.

Kun aloin opettaa patenttioikeutta TKK:lla ja teetin muutaman opinnäytetyön, se herätti vihamielisyyttä. Insinöörien yleinen käsitys – joka on nyt Aalto-yliopiston yleinen käsitys – on täysin selvä. Insinöörien ei tarvitse tietää patentista juuri mitään. Jos tulee riitaa, pannaan spesialistit asialle.

Olen inttänyt kymmenen vuotta, että tuo käsitys on perin juuri väärä. Ja kuinka ollakaan, jo kymmenen vuoden kuluttua Suomen Akatemialta tuli muutama viikko sitten hyvin merkittävä rahoitus patenttihankkeelle, jossa olemme mukana me eli HIIT ja Hanken eli M. Norrgård (joka osaa nämä asiat). Meiltä vetäjänä on Olli Pitkänen, mutta patenttiosaaja on nimeltään Perttu Virtanen.

Samaan aikaan EU:n tasolla on virinnyt äkillinen mielenkiinto toisaalta innovaatioiden aikaansaamiseen, toisaalta niiden suojaamiseen. Jos iso pyörä lähtee pyörimään, hankkeissa liikutellaan äkkiä miljoonia, kun meillä vain satoja tuhansia euroja.

Teknillinen korkeakoulu ja nyt siis Aalto-yliopisto ovat tietääkseni ainoat korkeinta opetusta tekniikassa antavat oppilaitokset maailmassa, jossa ei ole korkean tason patenttioikeuden opetusta. Korkealla tasolla tarkoitan väitöskirjoihin johtavaa ja tohtorintutkinnon jälkeen tehtävää tutkimusta.

Maassa on noin kolme asianajotoimistoa, joissa on tämän alan osaamista. Patentit eivät ole omituisten ihmisten salatiedettä, vaan keskeinen osa ”technology transfer” –politiikkaa, joka on tutkimuksen ja hyvin monien alojen, etenkin biotekniikan ja tietotekniikan avainasioita.

Ohjasin muutamia väitöskirjoja patenteista, ja tulos oli ulkomaalaisten asiantuntijoiden mukaan hyvä.  Yhteistyö sujui teollisuuden kanssa. Nokialla ensin Urho Ilmonen ja sitten Ilkka Rahnasto edistivät näitä hankkeita kaikin voimin.

Patenttiosaamisen merkitys jää näkymättömäksi. Hovioikeudessa oli kymmenen vuotta ratkaisemassa patenttijuttuja ja korkeimmassa sitä ennen esittelemässä niitä yli kymmenen vuotta. Suurin osa oli turhanaikaisia oikeudenkäyntejä siinä mielessä, ettei niistä keksinnöistä tullut koskaan tuotteita, ja sen näki heti. Oli siellä kieltämättä pari tärkeämpääkin. Edustin Suomea patenttituomareiden kokouksissa, ja se oli tietysti hauskaa – poliisisaattueita ja seremonioita mutta ennen kaikkea kollegojen esityksiä merkillisistä asioista, ja niiden päätteeksi illan istumista tuomariporukoissa. Myös Yhdysvallat kutsui välillä omiin patenttituomareiden tapaamisiin.

Jutun kuva on Washingtonin kokouksesta, jossa isäntänä oli liittovaltion vetoomustuomioistuin ja huvihuoneisto oli Kongressin kirjaston hallussa. Harvoin näkee niin paljon poliiseja kuin sinä iltana pensaissa.

Suomalaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten välinpitämättömyyttä näissä asioissa on vaikea käsittää. Patenttikirja on huonoimmillaankin pääsylippu porukkaan, jossa puhutaan asiaa. Tällä hetkellä tilanne on se, että jos joku haluaisi tehdä parannuksen, meillä ei ole oikein osoittaa juristia, joka osaisi vetää professorina patenttioikeutta – siihen kuuluu todellakin koko tekniikka ja kaikki kemia ja nyt näyttää vielä siltä, että pilvilaskennan (cloud computing) tultua järjestelmät menevät uusiksi. Ja patenttiekspertin pitäisi osata myös tekijänoikeutta ja yleissiviilioikeutta, ja sitä eivät patenttiasiamiehet tietenkään osaa.

Ei näytä hyvältä.