Miksi olemme olemassa?

Minua tai ainakaan nuorempia sisaruksiani ei olisi olemassa ilman kunnallisverotusta.

Päivän sankari, isäni Kullervo, siis tänään tarkalleen 90 vuotta, oli suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944 Kauhavalla Ilmasotakoulussa kesyissä tehtävissä.

Toimen vakinainen haltija, joka saattoi olla nimeltään Hämäläinen, oli pyytänyt ja saanut virkavapautta taksoituksen eli kunnallisverotuksen hoitamiseksi siviilitehtävänään. Isäni Kullervo oli ollut pitkään Kauhavalla opettamassa etenkin navigointia ja muita alan tehtäviä tähystäjäkursseilla. Rauhallisen ja kiitollisen komennuksen kunniaksi hän oli mennä päsäyttänyt naimisiinkin lokakuulla 1943, lukenut ja tenttinyt lukion ja kirjoittanut ylioppilaaksi 1944.

Nyt hän oli vt. komendantti ja aloitti tietysti ankaran taiston päästäkseen takaisin laivueeseen rintamatehtäviin. Mutta olihan kunnallisverotuskin hoidettava eikä sotakoulua voinut jättää vaille komendanttia.

Sankari pureskeli siis Kauhavalla kynsiään samaan aikaan kun nimenomaan Blenheim-laivueet hakattiin siemenpuuasentoon. Muun muassa Kuuterselän pommitus oli paha. Junkerseja (Ju-88), joihin hän sitten, virka- ja asetien määräysten mukaisesti, ehti vasta 16.7., meni kummallista kyllä vain kolme, ja Lapin sodassa toiset kolme.

Tähystäjistä kolme taisi saada Mannerheim-ristin. Heistä Winqvist ja Kahla kaatuivat. Kuulemani mukaan Kullervo olisi ollut kenraalin puollon saneena samalla listalla, mutta hän sai sitten tyytyä Vapauden ristin kolmannen luokan mitaliin ja Suomen lentomerkkiin honoris causa ja ylennyksen luutnantiksi juuri 20-vuotta täyttäneenä.

Näistä hänellä on ollut tapana sanoa, että kunniamerkit ja ryssän pommit osuvat kovin usein takalinjoille ja viattomiin.

Tämä sankarillisempi suoritus oli Tuuloksen tulenjohto 1941. Suomalaisilla oli vahva tykistöryhmä. Tykistön tulenjohto oli konsti sinänsä, ja tässä tapauksessa paikalla olleet ilmatorjuntapatteristot tekivät tietenkin parhaansa ampuakseen päreiksi kaksitasoisen Fokkerin, josta lähes taukoamatta 10 tunnin ajan tulleesta radio-ohjelmasta kirjoitettiin jopa lehdissä. Oli kuulemma sujuvaa tekstiä.

Isällä oli oppikoulu jäädä käymättä. Hänellä oli kuitenkin otsaa mennä sanomaan rehtorille, että omaa nimeä ei ollut, mutta sen sijaan oli joku Kauppinen, vaikkei sen nimistä tainnut olla pyrkimässäkään.

Kauppinen kummitteli myös rikosoikeuden tentissä, jonka isä reputti. Toistamiseen tentittyään hän kysyi suullisesta tentistä selvittyään, että kuinkahan se edelliskerralla noin meni, kun ei ole ennen tehnyt tiukkaakaan. Professori Honkasalo vastasi pilkallisesti, että kun ylioppilaalla on heikot tiedot, oma tuntumakin on noin huono. Hän kuitenkin otti edelliskierroksen paperit esiin ja sanoi, että ylioppilas vastasikin vain viiteen kysymykseen, minkä tämä kiisti ja ehdotti katsomaan Kauppisen kohdalta. Sieltä löytyivät toiset viisi kysymystä, eikä käsialasta voinut erehtyä. Professori osoitti epätavallisia luonteenpiirteitä pahoittelemalla tapahtunutta.

Lisäisin aikaisemmin esittämiini aforismin, että isäni saa kiittää paljossa isäänsä, joka oli kalsea, vaurioitunut ihminen. Kun siinä oli rinnalla lämmin ja lihava äiti, kuvio oli kannustava.  Tiedän paljon tapauksia, joissa kodista henkinyt penseys on vienyt uskon mahdollisuuksiin, ja samoin tapauksia, joissa pärjäämisen paneminen hyväksymisen hinnaksi on ollut tuhoisaa.

Arvostan isässäni etenkin sitä, ettei hän pyrkinyt maksimoimaan voittoa, vaan jätti tietoisesti pyrkimättä mahdollisimman pitkälle. Hän oli vilpittömästi korjaus- tai huoltomies ja yhden ja toisen herran adjutantti. Olihan meilläkin erilaisia välejä, joitten muistelemiseen ei ole aihetta. Mutta olimme yksimielisiä siitä, että kahdeksan on hyvä numero ja seiskakin täysin tyydyttävä.

Olemme kai kumpikin vähän vaikeita sietää; sellaiselle joka on hanakka esittelemään tietojaan ja taitojaan, ei välttämättä valmisteta sijaa majatalossa. Mutta opettaminen on hienoa. Hienointa on, kun oppilas ajaa kirkkaasti ohi tiedoissa, taidoissa ja osaamisessa.