Voitto

Roomalainen triumfi toteutui yli kahden tuhannen vuoden rutiinilla Kauppatorilla eilen. Tai, nubialaisia orjia en huomannut, mutta muuten.

Katsoessani televisiota pelkäsin koko ajan, että Esplanadia ratsastaa kenraali Mannerheim hiukan vikuroivalla hevosella valkoisen armeijan kärjessä tai Unioninkadulta tulee automobiililla pieni ja paleleva mies, Nikolai II.

Jottei kukaan ymmärtäisi väärin – vähän on tällaisia tilaisuuksia, joissa on takana totta ja joista voi olla oikeasti onnellinen. Totta oli ainakin se, että juhlinnan kohteet ovat aidosti hyviä ja kaikki olivat sitä mieltä, että he ovat suomalaisia miehiä, eivät suomalaisia liikemiehiä.

Viittaukseni roomalaiseen triumfiin tarkoitti, että tämä ei ole nationalismia kaikista korkeista vertauskuvista huolimatta. Tämä on sankarinpalvontaa, ja nämä ovat omia sankareita.

Kun Suomessa puheenaiheet unohtuvat alle viikossa – kuten eräät häät Lontoossa – saanee sanoa, että Kauppatorilla oli tuskin kokoomukselaisia, demareita tai perussuomalaisia.

Osa katsojista menee etsimään sopivan ulkomaalaista uhria piestäkseen hänet. Useimmat eivät mene.  Ei ole tarvetta.

Olen aika johdonmukaisesti varonut kirjoittamasta voittamisesta, koska sekin on rannattoman suuri alue, jota en tunne enkä ymmärrä. Ihmiset jakautuvat sievästi kahteen osaan, niihin joista on hauska pelata ja niihin, jotka eivät pelaa. ”Hauska pelata” ei tarkoita tässä välttämättä sen kummempaa kuin lautapeliä tai esimerkiksi veikkaamista. Sellainen on varmaan hupaisaa.

Niistä jotka eivät pelaa osa on täysin normaaleja eli aidosti kunnianhimoisia. Hyvin monissa lapsijoukoissa, siis myös sellaisista joille on keksittävä maalla sadepäivänä tekemistä, on ainakin yksi huono häviäjä ja tietenkin monta huonoa pelaajaa. Jotkut niistä, jotka jo alle kouluikäisenä menettävät malttinsa ja alkavat viskoa toisia tamminappuloilla, tulee totaalikieltäytyjiä.

Liikunta on hajautettu ovelasti kilpailulliseksi ja ei-kilpailulliseksi. Kaikille niille, jotka todella vilpittömästi haluavat voittaa mahdollisimman monta, löytyy laji ja sarja. Monet heistä vakuuttavat kilpailevansa vain itseään vastaan, mikä on tuskin totta. Ei-kilpailullista on sitten terveysliikunta, joka taitaa rinnastua muuhun terveydenhoitoon, kuten järjelliseen syömiseen.

Luulen, ettei ihminen pääse todella pitkälle, ellei hänellä ole tappavaa himoa olla parempi kuin muut. Kun en ole itse urheilumiehiä, tarkoitan kirjailijoita ja taiteilijoita. Varsinkin muusikot voivat vetäytyä väitetyn ”musikaalisuuden” taakse piiloon ja kuvailla nautinnollisia tunteitaan. En ole vielä tavannut korkean tason muusikkoa, josta ei erottuisi alkukantainen raivo repiä auki soittamisen tai laulamisen salaisuuksia. Olen tavannut korkean tason muusikkoja.

Kirjailijana ei menesty kukaan, joka miettii, mitähän isä ja äiti tai veljet tai lapset tai työpaikalla tästä sanotaan. Heitä ajaa vimma tehdä jotain, mihin kukaan muu ei kykene. Kreikaksi tuon ”hengen” nimi oli daimon eli demoni, latinaksi genius.

Taiteilijoita pidetään yleisesti hiukan hulluina, siis syystä. Urheilijat eivät saa tuota leimaa, vaikka myös heistä parhaat ovat syvästi poikkeavia. Edellä sanottu koskee muuten myös tiedemiehiä. Professorit, esimerkiksi minä, kai pitävät itseään yleensä tiedemiehinä, mutta se nyt ei pidä paikkaansa. Useimmat meistä ovat vielä eläkkeelle jäädessään lupaavia opiskelijoita, jotka lukevat ja kirjoittavat samalla tavalla kuin toiset ratkovat sanaristikoita tai sudoku-tehtäviä. Toimen edellyttämä lahjakkuus on sekin molemmissa samaa luokkaa.

Tämä nyt on tällaista arvailua. Itse en ole koskaan voittanut mitään missään lajissa tai aineessa. Sielullinen hataruus ei ole taakka, jos sen tunnustaa. Ja jääkiekkoa en ole varmaan koskaan pelannut. Joen jäällä yriteltiin pikkupoikina ruuviluistimet jalassa pelata jääpalloa, mutta eipä siitäkään pitkää iloa koitunut. Pallo – punainen, naruverkolla päällystetty – meni mokoma hukkaan, eikä sitä ole tähän päivään mennessä löytynyt.