Korjaus kirjoitukseen

Nyt voisi olla sopiva hetki oikaista eräs elokuvaohjaaja Robert Bressonia koskeva arvio, jonka esitin Elokuva-Aitta –nimisessä lehdessä 15.9.1967 tai muutamia päiviä sen jälkeen.

Kirjoitukset ovat luultavasti tallella, mutta en oikein tiedä missä. Tuona syksynä kävi niin onnettomasti, että valmistuin tapaturmaisesti juristiksi ja hupsuuksissani luulin, että on siirryttävä lakimiesammattiin. Menin asianajotoimistoon.

Olin Oy Mainos-TV-Reklam Ab –nimisen yrityksen palveluksessa elokuvatoimittajana. Firma on nykyinen MTV3 ja toimitalo on edelleen käytössä Pasilassa. Sinne oli haettu kahta elokuvatoimittajaa lehti-ilmoituksella ja hakemuksia oli tullut paljon. Luultavasti pitkien filmien määrää oli lisätty. Olli Tuomola ja minut valittiin. Syytä en tiedä, mutta ehkä elokuvien tuntemuksemme vaikutti. Olli – hän siirtyi Yleen ja on jo kuollut – harrasti listoja ja löysi omasta kortistostaan erikoisemmatkin filmit. Minä olin elokuvateatteritaustani takia nähnyt hyvin paljon elokuvia ja kirjoittanut kaikenlaisia tekstejä Ylioppilaslehteen.

Elokuva-Aitan päätoimittaja Kirsti Jaantila ja toimitussihteeri Anu Seppälä keksivät, että sopisin täydentämään lehden pääarvostelijaa, joka oli Yrjö Kemppi.  Olin lukenut mitä Jerker Erikson, Matti Salo ja muut olivat kirjoittaneet, ja ottanut vaikutteita Ranskasta, etenkin André Bazinilta. Elokuva-arkistossa käytiin katsomassa kaikki elokuvat, Akateemisessa  filmikerhossa samoin. Elokuva-arkiston Eerikinkadun tiloissa oli kirjasto täynnä merkillisiä teoksia, jotka yllyttivät miettimään jopa japanilaisia mestareita.

Bresson vaikutti eniten. Yritin kirjoittaa silloin 1967 elokuvasta ”Au hazard, Balthasar”, ja katsottuani sen hiljattain taas kerran pidän sitä yhtenä koko elokuvataiteen huipuista, vaikkei se ole Bressonin tunnetuimpia elokuvia ja vaikka Bressonin viimeiset filmit eivät enää avautuneet minulle.

Bressonia pidettiin jollain tavalla uskonnollisena, vaikkei hänen elokuvissaan uskonnosta paljon puhuttu. Ehkä tuo kytkentä syntyi ”Maalaispapin päiväkirjasta”.

Arvoistelija-aikoinani katsoin, osasivatko ohjaaja ja kuvaaja välittää käsityksen huoneesta eli neliseinäisestä tilasta. Tavallinen suomalainen ohjaaja onnistui kuvaamaan yhden, takaseinän, ja jotkut kaksi, niin että näyttelijä saattoi olla nurkassa. Teatterin tila, kolmiseinäinen tila, joka aukeaa yleisön suuntaan, ei ole kauhean vaikea.

Bressonin ”Kuolemaantuomittu on karannut” kuvaa enemmän huonetta eli vankilan selliä ja sen neljää seinää kuin vankeutta. Seinien sisään viedyn ehdoton riippuvuus tuntuu katsojan luissa. Lopun karkumatka on valtava nousu, vapautuminen.

Mutta Bresson osasi kuvata ihmisen neliulotteisena, ja ”Balthazar” on esimerkki siitä. Elokuvan pääosassa on aasi, jonka elämään ja kuolemaan liittyy kummallinen tyttö ja outo poika.

Neljäs ulottuvuus on luonnollisesti aika, ja Bressonin taiteellinen viesti oli juuri samaan aikaan molekyylibiologiassa vaikeasti hahmottuva käsitys koodista ja ohjelmasta. Jokaiseen geeniin on kirjoitettu eli koodattu täydellinen valmistusohje koko yksilöstä ja siten hänen tulevaisuutensa, joka on satunnainen ja välttämätön. Geeniin on kirjoitettu myös oma, yksityinen kuolema, jonka voi siten aiheuttaa esimerkiksi perimässä mukana oleva syöpä tai muu sairaus.

Biologi Jacques Monod oli jo saanut Nobelin palkinnon ja julkaisi pian kirjan (Sattuma ja välttämättömyys), jossa lukee: « L’ancienne alliance est rompue ; l’homme sait enfin qu’il est seul dans l’immensité indifférente de l’Univers, d’où il a émergé par hasard. Non plus que son destin, son devoir n’est écrit nulle part. A lui de choisir entre le Royaume et les ténèbres. »

”Vanha liitto on rikki. Viimein ihminen tietää olevansa yksin maailmankaikkeudessa, joka ei välitä, josta hän on syntynyt sattumalta. Hänen kohtaloaan ja hänen tehtäväänsä ei ole kirjoitettu mihinkään. Itse hän valitsee valtakunnan tai varjot.”

Simone Weil kirjoitti saman ajatuksen toisin päin. Kirjan nimi on ”Painovoima ja armo”, jotka tarkoittavat samaa kuin välttämättömyys ja satunnaisuus.