Herra on hyvä ja hajaantuu

Otsikko on J. Alfr. Tannerin kupletista ”Poliisina ollessani”. Jos epäjärjestys uhkaa, poliisilla on oikeus hajottaa joukko. Cantorin ansioista tiedämme, että on olemassa myös joukko, joka sisältää vain itsensä. Niinpä poliisille voi esittäytyä sävyisästi: ”Olen yhden alkio joukko. Sisällän vai itseni.”

Sireeniä huudattaen lähestyvän ajoneuvon äänessä toteutuu doppler-ilmiö. Siitäkin voi mainita konstaapelille.

Toisin kuin muut nisäkkäät poliisi ei erota ihmisiä, kuulemma ei edes omia jälkeläisiään, hajusta. Siksi on vaikea tehtävä myöntää henkilöllisyystodistus ihmiselle, jolla ei sellaista ole eikä ole koskaan ollutkaan. Menetelmä kuuluu olevan sellainen, että poliisi käyttää erilaisia tietokantoja ja tekee kieroja kysymyksiä hakijan aikaisemmista osoitteista, isovanhempien syntymäajoista ynnä muusta. Kokemukseni professorikollegoista viittaavat vahvasti siihen, että monikaan ei sellaisesta kokeesta selviytyisi.

Ardennien vastahyökkäyksen aikana jouluna 1944 ainakin kenraali Bradley oli joutua ammutuksi. Amerikkalaiset tiesivät, että saksalaisia vihollisia oli soluttautunut amerikkalaisissa asepuvuissa heidän joukkoonsa, ja yrittivät sekasorron keskellä tunnistaa oikeat amerikkalaiset esimerkiksi englannin kielen täysin taitavina Saksaan muuttaneista. Bradleyllä ei ollut aavistustakaan Yankeesin menestyksestä baseballin mestaruus- eli maailmansarjassa. Vähemmästäkin on ihmisiä ammuttu.

Muuan tämän blogin lukija käveli Akateemisen kirjakaupan kahvilassa suoraan pöytääni lahjoittamaan haikeasti kaipaamani Farmakopean 1956. Kuulustelin häntä selvittääkseni, oliko hänen äitinsä todella kotoisin Seinäjoelta. Saattoi ollakin. Samalla reissulla kaksi muuta tuntematonta henkilöä tuli puhuttelemaan minua. Toinen kertoi olevansa ensimmäisen vaimoni opiskelutoveri. Hän ei ollut pannut merkille, että Marialiisa Kunnas, silloin Nevala, ja Tarmo kävivät Porthanian kirjastosta käytävässä pussailemassa. Hän vetosi puolustuksekseen ylenpalttiseen siveellisyyteensä ja mainitsi sittemmin päässeensä tuosta viasta.

Kotona, jossa vaimoni tunsi minut välittömästi, kävi ilmi, että hän puolestaan ei tiennyt, että asianomainen eläkkeelle siirtynyt pääjohtaja oli koulutoverini Kauhavalta.

Olisi ehkä voinut jättää julkiset esiintymiset ja kuviensa levittelemisen vähemmälle. Toisaalta kaikki yliopistossa opettaneet ja kuulemme muutkin opettajat oppivat nopeasti, ettei pidä raapia takapuoltaan eikä kaivaa nenäänsä julkisella paikalla. Aina on näköpiirissä joku henkilö, jonka äidin tai tyttären tuntee, vaikkei juuri sillä hetkellä muistakaan. Kaikki muistavat opettajansa, etenkin inhotuimmat, mutta opettaja ei välttämättä kykene yhdistämään kasvonpiirteitä ja nimiä, varsinkaan jos yrittää keskittyä opetustehtäväänsä.

Koska pelkään poliiseja, en ottanut siellä kirjakaupassa kenenkään kanssa puheeksi ajatusta painovoiman kumoamisesta eli antigravitaatiosta. Italo Calvinon termi keveys, ”leggerezza”, tarkoittaa jotain tällaista. En liioin ole järjestänyt kyselytutkimusta Kunderan romaanin ja elokuva nimestä ”Olemisen sietämätön keveys”, joka Calvinon ja minun ja tiettävästi Kunderan mielestä tarkoittaa olemisen sietämätöntä raskautta, etenkin sortoa sosialismin oloissa ja muuallakin.

Kenties oppineet kirjailijaherrat ajattelevat painovoimaa toisin kuin Newton, jolle se oli syiltään tuntematon voima, Einsteinin tapaan avaruuden geometrisena ominaisuutena.

Sääli että Babson, jonka muistokivi Tufts-yliopiston pihassa on kuvassa, oli ainakin myöhempinä vuosinaan paitsi miljonäri myös hullu.

Liittyisin mielelläni painovoiman vastustamisyhdistykseen. Tosin olen jossain määrin ymmälläni pimeästä aineesta ja siihen liittyen antimateriasta. Olen tottunut ajattelemaan Kunderan ja Calvinon tavoin, ettei ihminen ole suinkaan suurimmaksi osaksi vettä, kuten kansakoulussa väitettiin, vaan samaa ainetta kuin maailmankaikkeus eli matemaattisesti melkein pelkkää tyhjyyttä, jota joskus halkoo jokin hadroni tai bosoni, joista ei pirukaan mene sanomaan, ovatko ne ainetta vai aaltoja vai molempia.

Joka tapauksessa sekä Lucretius että Danten veroinen runoilija Guido Cavalcanti, jota suosittelen lukijoilleni, näkyvät hyvin käsittäneen tämän.