Työsuunnitelma

Nyt kuuntelen kirjoittaessani vaalikeskustelua. Haluaisin panna laatikon kiinni, mutta en julkene, koska olen ollut pitkin matkaa sitä mieltä, ettei tästä näytä tulevan mitään. Keskustelusta ei ainakaan tule.

Vaikutelmani oli sama kuin sen emännän, joka tiukkasi vähäpuheiselta äijältään, mitä se pappi sitten siellä kirkossa siitä synnistä saarnasi. ”Vastaan tuntui olevan.”

Huomenna kirjoitan suvuista. Sitten menen erääseen tilaisuuteen.

Keskustelimme viikolla valokuvista. Jatkamme sitä keskustelua.  Välillä muuta.

Amazon on jostain syystä pitänyt kiinni rajoituksistaan. Musiikkia ei voi ladata ulkomaille, kuten Suomeen. Voi olla että tarjolle tullut ”pilvi” toimisi puhelimella. Verkossa se ei näytä olevan käytettävissä. Vastaavaa rajoitusta ei ole iTunesilla.

Amazon on käyttänyt ahkerasti hyväkseen muun muassa Project Gutenbergin skannaamia klassikkoja. Uusien kirjojen hinnat näyttäisivät alenevan. Päivän ostos oli Nabokovin ”Speak, Memory”, noin kymmenen dollaria ja ei postikuluja.

Vaikka pienet kannettavat laitteet menevät kuin kuumille kiville, Amazonin ”Kindle for PC” on mainio. Tolstoi, Dostojevski ja Turgenev, kootut teokset ihan kelvollisena englanninnoksena alle kympillä. Jules Verne, H.G. Wells, Dickens…

Lopputulos on mielenkiintoinen. Ajoittain tulee sellainen tunne, että kirjallisuus poikkeaa urheilusta myös siinä, että suurimmat tekijät ovat noin sata kertaa mittavampia kuin luokka A II. Maailmahan on keskimäärin keskimääräinen. Poikkeukset tästä vaikuttavat niin, että mieluummin ajattelee jotain muuta.

Ei tällaisia asioita voi todellisuudessa mitata eikä punnita. Mieleen tulee kuitenkin se neuvostoliittolainen kirjallisuusmies, joka kertoi vieneensä tuntemattoman A. Solzhenitsynin käsikirjoituksen kotiin selattavaksi. Viisi minuuttia luettuaan hän pukeutui tummaan pukuun, sitoi solmion kaulaansa ja jatkoi, yhtenä isona ottona tekstin loppuun asti.

Meidän tavallisten ihmisten kannattaa lukea tavallisia kirjoja. Silti on hiukan surullista, että moni ei ole selvillä mittakaavasta. Napoleonin sodista on monta hyvää kirjaa. Vain ”Sotaa ja rauhaa” voi zoomata niin että sekä yksityiskohdat että yleiskuva ovat samanaikaisesti käsillä tai käden ulottuvilla.

Eilen sanoin jotain Nokiasta ja sisällöistä. Tänään lisään, että netissä oleva Nokian ”Ovi” on hyvä, halpa ja toimiva, ja musiikkivalikoima on syystä tai toisesta erinomainen ja hinnat huokeita. En keksi syytä, miksi siitä ei tullut menestystä, kun lataaminenkin on helppoa.

En osaa sanoa, miksi maksan rahaa musiikin ostamisesta, vaikka Spotify on olemassa ja jatkuvassa käytössä. Voi olla, että syy on eksoottinen maku. Henkilölle joka on kuolettavasti kiinnostunut ”Die Kunst der Fugen” eri versioista iso katalogi on ihastuttava. Tänään on vuorossa Mehmet Okonsar. Vaikuttaa lupaavalta ja myös kiinnostavalta. Japanilaisten ja kiinalaisten taituruuteen Euroopan Bachin parissa on jo totuttu. Tässä on turkkilainen pianisti, tosin Belgiassa opiskellut. Olen niin taikauskoinen – vai olisiko rasismia – että yhdistelmä kiinnostaa.

Tämä Okonsar soittaa osan teoksesta uruilla, osan cembalolla. Kaikki pyhyys on poistettu. Tarkoitan väärää pyhyyttä eli sentimentaalista sotkua, jota näissä teoksissa joskus suositaan.  Soiva maailma vaikuttaakin sitten aluksi pikkumaiselta. Sitten kuulija alkaa käsittää, että kysymyksessä onkin pikkutarkkuus, joka vie sisään sanan matemaattisessa merkityksessä kompleksiseen teokseen, joka soi joka suuntaan, miten päin tahansa, myös lopusta alkuun ja peilikuvana.

Chomskyn kielitieteen rinnalla tämän Bachin teos on nuoren tietojenkäsittelytieteen suuria oheisteoksia, kuten Hofstaedter aikoinaan osoitti. ”Gödel, Escher, Bach.” Sieltä, tutun ja tarkan polyfonian alta alkaa häämöttää syvärakenne, kuin koralliriutta, joka on ikivanha ja yhtä eläintä.