Toimikas II

Se minkä me suuret ikäluokat tulkitsimme yltiöisänmaallisuudeksi, neuvostovihamielisyydeksi tai muutoin turhan ynseäksi arkisuudeksi, peitti kokemuksia, joita ihminen ei oikeastaan kestä muuttumatta erilaiseksi.

Euroopassa on yksi maa, joka oppi sodasta jotain, Saksa. DDR:n puolella oli kuulemma vieläkin helpompi päästä entisiin tehtäviin, mutta kyllä Länsi-Saksassakin oli armeijassa ja kaikenlaisina johtajina runsaasti ihmisiä, jotka olivat myös sen ajan arviointiperustein sotarikollisia. Maailmassa on toinenkin vastaava maa, Japani. Molemmissa kaikki militarismiin vivahtava on ollut epäsuosittua. Saksa oli välillä vaikeuksissa erittäin sotaisien nuorten kanssa. Olin Frankfurtissa 70-luvulla pian sen jälkeen, kun RAF oli aloittanut siellä terrorin, jota perusteltiin natsien sanankääntein ja joka inspiroi ensin palestiinalaisia ja sitten arabeja ja afgaaneja. ”Poliisit ovat sikoja. Sikojen kanssa ei puhuta. Siat ammutaan.”

Saksan erittäin vasemmistolainen nuoriso ei kapinoinut niinkään isien pahoja arvoja vastaan kuin pahojen vasemmistolaisten arvojen puolesta. Suomen äärivasemmisto ei ollut väkivaltainen – ja se on merkille pantava asia – mutta omaksui Moskovan tulkinnat tiettävästi ainoana länsimaana, jollaisena siis silloin pidimme itseämme.

Sekä vaimoni että oma sukuni on huomattavan oikeistolaista. En aio kysyä 49 serkultani, löytyisikö joukosta ketään muuta, jolle kokoomuksen äänestäminen olisi vastanmielistä. Nyt käytyjen vaalien yhteydessä joku blogini kommentoija oli huomannut, että olisin kauhistellut perussuomalaisia. Kommentti nauratti minua kovasti. Olen vihainen demareille, vaikka en muutenkaan kannata heitä. Portugali-ristipisto on mielestäni läpinäkyvää poliittista lottoamista. Soinin kannattajat taas lienevät tosissaan, joten mikäs siinä.

Mainitsin tuon kokoomukselaisuuden palauttaakseni mieleen, että perinteen tai aatteen vuoksi oikeistoa äänestänyt keskiluokka ei kärsinyt kolmeenkymmeneen vuoteen ylipainosta. Vyö oli kireällä. Kun nyt miettii tai muistelee kaltaisiaan, siis erilaisia professoreita ja tuomareita, sodasta tulleet aloittivat opintonsa alivuokralaisina ja hyväosaiset, kuten tätini, saivat kerran kuukaudessa kiitotavarana kotoa ravinnon jatkeeksi reksattuja ruokia – kukaties joukossa oli lihaakin. Reksaaminen oli sen ajan säilömistä tiiviiseen lasitölkkiin.

Avioliitot aloitettiin ja lapsia saatiin asunnossa, joka tyypillisesti oli huone ja keittokomero, mutta jo 50-luvun puolivälissä onni saattoi potkaista niin että pääsi Roihuvuoreen asumaan kahden huoneen ja keittiön kerrostaloasuntoa.

Lasten hankkimisen lisäksi suosittu viihteen muoto oli sodan jälkeen jaloviina, joka rouhaisi sota-ajan kokemuksiin yhdistettynä osan sukupolvesta. Tässä en puhu omista sukulaisistani – oli hyvää onnea. Kukaan ei kaatunut, vain yksi paha haavoittuminen, ja tuloksena oli suuri määrä tavallisia tämän tasavallan kansalaisia.

Mutta merkittävän moni oli haudannut haaveensa kauniimmasta elämästä. Esimerkiksi kaikki taiteeseen liittyvä oli silkkaa uhkarohkeutta, jota epäiltiin vasemmistolaisuudeksi vielä 70-luvulla. Naisen sopi hankkiutua hammaslääkäriksi ja miehen juristiksi. Sillä olisi leipä taattu. Se muuten oli. En muista, että kukaan opiskelutoverini olisi joutunut haeskelemaan työpaikkaa.

Vaikeat ajat eli sota ja pula vaikuttivat vahvasti. Kauko-ohjaus hautausmaalta käsin on edelleen tavallista. Monen on vaikea olla oma itsensä tai etsiä omia mahdollisuuksiaan, kun mieleen tulee aina, mitä isä ja äiti ajattelevat, tai sama asia toisin päin, miten isää ja äitiä tehokkaimmin härnäisi. Molemmat ovat jälkikäteen ajatellen huonoja ajatuksia.

Osa sotasukupolven jäsenistä otti mielisuosiolla maalaisliiton tai demarien jäsenkirjan ja siihen liittyneen hyvän viran, osa ei. Itse tiivistäisin asenteeni oikeiston erääseen osaan termiin ”rent-seeking”, jolle ei kai ole muuta suomennosta kuin ”välistäveto”. Tuotannollinen toiminta tuottaa kasvua ja siis myös palkkoja. Monopoleihin, lakeihin tai mutkikkaisiin finanssijärjestelyihin perustuva ”voiton maksimointi” sitä vastoin on usein nollasummapeliä. Tätä finanssioikeistolaisuuta ei pidä sekoittaa perinneoikeistolaisuuteen.

Tuon edellisen, aika oikeistolaisen sukupolven tunnus oli säästäminen. Kaikessa säästettiin. Pankissa piti olla rahaa ainakin omiin hautajaisiin ja kireälle joutuneiden sukulaisten tukemiseen. En viitsi laittaa tähän kuvaa, mutta tämän kertomuksen päähenkilön eli anoppini jäljiltä ullakkokomerossa oli lasten farkkuja, joista laskimme yli kymmenenkin huolellisesti tehtyä paikkaa, ja paljon parsittuja sukkia. Eikö se Koivistokin, sukupolvensa uskollinen edustaja, esiintynyt sellaisissa?