Syntyikö uusi suku?

En ole moneen vuoteen mennyt mihinkään, vaikka on kuinka käsketty. Harjoittamani omaishoitajan ammatti on yksi syy; ellen olisi lähtenyt Lappeenrannasta, piru olisi perinyt peipposet. Pesäpallossa yritettiin ainakin ykköselle nostosta eli karkaamalla.

Nyt sitten kuitenkin ajoittain ilmenee erilaisia ammatillisia asioita. Kun sain harvinaisen tyylikkään kutsukortin, teinkin kummallisen tempun eli menin kirja- ja kulttuuriväen sekä median julkistamistilaisuuteen ja viihdyin.

Juha Vuorisen ”Juoppohullun päiväkirja”, sen jatko-osat sekä muu mittava kirjallisuus jakavat lukijat suunnilleen suhteessa 57 – 43. Niukka enemmistö nauttii, vähemmistö ei käsitä, missä kohtaa pitäisi nauraa ja onko erilaisilla ruokottomuuksilla jokin taiteellinen tarkoitus.

Kuulun enemmistöläisiin. Bukowskista alkaen renttukirjallisuuden ongelma on ollut sama. Asianomainen renttu (en tiedä kauanko Vuorinen on ollut mallikelpoinen kansalainen, mutta luullakseni jo aika kauan, ja tuskin sitä ennenkään aidosti mallikelvoton) suhtautuu itseensä liian juhlallisesti. Vuorinen keskittyy sopimattomaan leikinlaskuun, jonka kohteena on myös hän itse.

Sofi Oksasta ei tässä vaiheessa tarvitse enää esitellä. Hän menee vaikeisiin ja todella vaikeisiin aiheisiin pelottomasti ja tietäen, mistä kirjoittaa.

Lyhyistä kahdenkeskisistä keskustelunpätkistä sain sen kuvan, että molempien kirjoittamisen taustalla on sama ilmiö – ei voi olla kirjoittamatta. Tuolta pohjalta syntyy paljon parempaa tekstiä kuin esimerkiksi taiteellisista pyrkimyksistä.

Mielessäni käy kolmas henkilö, jota itseään en lainkaan tunne. Kirjoitin tässä blogissa aika kauan sitten, etten lainkaan käsittänyt, mitä mielenkiintoista yleisö näkee Aki Kaurismäen elokuvissa. Sitten ”Kauas pilvet karkaavat”  aukesi paukahtaen.

Onko lapsekasta sanoa, että tässä meillä on kolme tekijää, jotka toimivat oman päänsä mukaan, ja yleisö vastaa ympäri Eurooppaa, jopa maailmaa. Juha Vuorisen Juoppiksen seikkailuista vierailla kielillä minulla ei ole täsmällisempää tietoa, mutta käännöksiä on.  Kysyin, onko yhteiskunnan huipulla fänittäjiä. Kuulemma on. Aleksander Stubbin nimi mainittiin.

Nämä henkilöt ovat herättäneet pahennusta hankkimalla liikumatilaa perinteisten tuottajien ulottumattomista. Oksanen ja Vuorinen ovat nyt samassa juonessa kustantamalla kumpikin omia kirjojaan.

Olen itse nähnyt erinäisiä kymmeniä hyviä ja hienoja hankkeita, jotka ovat käytännössä ajaneet ensimmäiselle karille. Taskukirja on tuote, jonka kanssa juuri kukaan ei ole onnistunut.

Nyt on jotenkin ilmassa kysymys, syntyykö uusi suku. Kysymyksen esitti aikoinaan kirjansa nimellä Pentti Haanpää, jolla oli huomattavia vaikeuksia saada parhaita kirjojaan julkisuuteen.

Halusin Haanpään nimen tähän samaan yhteyteen, johon kuuluisi oikeastaan myös Haavikko. Kirjailijoita, jotka kirjoittavat niin kuin itse parhaaksi harkitsevat, eivät niin kuin kustantajat, arvostelijat ja professorit hyväksi näkevät.

Haanpää on Joel Lehtosen ohella se sotaa edeltänyt prosaisti, jonka teksti elää, vaikka sen kuvaama taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen maailma on kadonnut. Haavikko ei, toisin kuin luullaan, jatkanut modernistien perinnettä tuomalla esimerkiksi Eliotin kielimaailman Suomeen. Hän vain kirjoitti niin kuin tunsi ja löysi lukijoita. Miten tärkein hän teki, se näkyy Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin runoista 1950-luvun lopulla. ”Tämä matka” ja ”Maailmasta” ovat hienoja nytkin. Joku saisi luvan kaivaa esiin Mannerin runon strontiumista eli ydinsäteilyn tuhoista ihmisessä; se on kirjoitettu noin 50 vuotta sitten.

Juha Vuorisesta tulee mieleeni Veikko Huovinen, joka on niin suosittu, että harva huomaa, miten hyvä hän oli parhaimmillaan. Epäilen että Erno Paasilinnaa harmitti. Huovisella oli taito, jota Vuorinen nyt viljelee, huvittaa raivostuttamalla. Ja niin kauan kuin Sofi herättää myös kylmää raivoa, hänen tiensä on oikea.