Miten tulen suomentajaksi?

Meillä on ainakin 20 todella hyvää suomentajaa, joilla ei ole varsinaisesti muuta elinkeinoa. Kuulemani mukaan palkkiot ovat niin huonot, ettei ala houkuttele.

Olen itse elättänyt jonkin aikaa perhettä suomentamalla ja myös hankkinut hyödyllisiä lisätuloja. Luullakseni olin ammattilainen. Palkkio oli samaa tasoa kuin parhaimmilla; ei pahemmin haukuttu; tarjontaa oli; tarjottiin vaativa työtä, sellaista kuin Singer, Updike, Bellow, Vonnegut.

Osaan kertoa, miten suomentajaksi tullaan: sattumalta.

On ihmisiä, jotka ovat lähettäneet näytteitä kustantajille ja joista on kehkeytynyt yleensä ajan mittaan ammattilaisia. Jos ihminen kelpaa esimerkiksi opettajaksi ja kestää sitä työtä, suomentaminen on erittäin huono valinta. Jos jää jumiin tekstin kanssa, taksamittari nakuttaa tyhjää. Ellei tarjota uutta työtä, sitten ei ole työtä eikä niin ollen palkkaa.

Ja se ansiotaso, josta en puhu kun en tiedä nykyistä, ei siis pahemmin naurata, ja työ on urakkatyötä, joka vaatii itsekuria. Kääntämällä vähän sinne päin saa tavallisesti saman kuin huolellisuudella.

Suomentaja ei ole kirjailija. On luonnollista, että joku käyttää vuosikausia kaiken aikansa romaaniin tai runokokoelmaan ja saa siitä tuhat euroa brutto. Kirjastokorvausapurahat auttoivat ennen; en tiedä, miten lienee nykyisin.

Juopoista opiskelijoista tulee kuitenkin yleensä parempia kääntäjiä kuin lehtoreista. Kirjoissa arvostetaan luettavuutta. Niin sanottu lehtorikäännös haisee liikaa alkutekstille, sen idiomeille ja rakenteille.

Itse en osannut mitään erikoisempaa, mutta jouduin kustannusliikkeessä suomentamaan pieniä tekstejä, ellei ketään oikeaa kääntäjää saatu kiinni. Ensimmäinen kokonainen kirja, nuorisonkirja, oli norjaa, jota en osannut. Seuraava oli tanskaa, jota en osannut lainkaan. Ei ruotsin taitonikaan ollut häävi.

Kustantaja valitsee toteuttajat tällaisiin tehtäviin aikataulun puristuksessa. Olen kääntänyt varmaan sata lastenkirjaa ja kuvakirjaa juuri siksi. Ne olivata yhteispainatuksia, joissa väri painettiin jossain helvetin kuusessa, ja tekstit kutakin maata varten erikseen. Muistelen että myös Tintti alkoi näin. Joku oli saanut päähänsä, että tällaisiakin voisi tehdä.

Sellaisessa suomentamisessa tärkeintä on osata taittaa kääntäessään. Sekä kuvakirjassa että sarjakuvassa on tuijotettava käytettävissä olevaa tilaa ja laskettava, miten monta sanaa siihen mahtuu. Joskus 70-luvulla tilaaja oli usein vaimoni, joka toi sinikopiot kotiin ja kysyi että kääntäisitkö huomiseksi.

Tintti oli kyllä erittäin vaikea. Istuimme Kaukorantojen kanssa iltakaudet miettimässä muun muassa kapteeni Haddockin sadatuksia. Tinttiä oli julkaistu kolme tai neljä nidettä Aimo Sakarin suomentamina; toisin kuin me, hän osasi ranskaa – oli muistaakseni lehtori ellei professori. Mutta koska Otava ei ainakaan halunnut maksaa suomennoksista uudestaan ja ne tuntuivat vähän omituisilta, otimme ne tehdäksemme.

Minulta meni aikaa selvittää, mistä oopperasta on ”Ah, je ris”. Onneksi Castafiorella on jossain kuvassa peili kädessään – peiliaaria: siis Gounod, Faust. Internetiä ei ollut keksitty. Kokeilin – nyt noilla kolmella sanalla löytyvät googlaamalla sekä Gounod että Castafiore.

Opettelin kääntämistä. Luin Juhani Jaskarin Nabokoveja vertaamalla niitä alkutekstiin lause lauseelta. Jouduin toteamaan, miten huolimattomasti Saarikoski saattoi suomentaa ja miten Eeva-Liisa Mannerilla oli kätevä tapa hypätä kääntäessään vaikeat kappaleet yli (Kawabata, Tuhat kurkea; Kioto). Loistavaa oppia sain lukemalla Stormbomin uskomattoman hyviä Väinö Linnan ruotsinnoksia. Runojen lukeminen väärällä kielellä opetti paljon – ranskalaista lyriikkaa saksaksi, italialaista ruotsiksi jne.

Kustannustoimittajia säälin edelleen, sitä työtä tehneenä. Huonoa käännöstä ei oikein pysty korjaamaan. Kohtalaisen tai hyvän suomentajan hutien oikominen ei ole vaiva eikä mikään, mutta jos lause ei kulje, tulee tunne, että pitäisi kääntää kokonaan uudestaan. Välillä sen joutuikin tekemään.