Me papit nauroimme

”Me papit nauroimme niin”, sanoi kirkonvartija. Olimme hiukan huolestuneita teologisen tiedekunnan tilasta, pappi ja minä, ja muistelin hänelle, että istuin kauan sitten itsekin professori Haikolan jalan juuressa (toinen jalka oli jäänyt Viipurinlahdelle), miettimässä lain kolmatta käyttöä (tertius usus legis).

Ensimmäinen käyttö on se, jonka lakimiehet tuntevat. Se ei johda kovin pitkälle. Tästä ilmiöstä lähetetään uutiskuvaa joka ilta ja muita kuvia pitkin päivää.

Jonkun pitäisi sanoa nuorille ja vanhoille maailmanparantajille, että heidän ajatuksensa on tavattoman hyvä ja tärkeä mutta näyttäisi käytännössä perustuvan virheelliseen päätökseen.

Sellainen maailma, joka voi olla edes hiukan parannettavissa, löytyy ihmisen sisältä. Ei ole parannusta ellei ole kättä, joka parantaa.

Viime vuosisata oli tieteen suurimpien voittojen aika. Sekä saksalaisten enemmistö että Neuvostoliitto ja lukemattomat sen kannattajat omaksuivat tieteellisen maailmankatsomuksen.

Molemmat katsoivat voivansa johtaa vastauksen kysymykseen, mitä täytyy tehdä, selkeistä tieteellisistä periaatteita.

Asiassa kävi tietenkin eri tavalla. Ne periaatteet eivät sitten olleetkaan selkeitä eivätkä tieteellisiä. Myöhemmin kävi ilmi, etteivät ne olleet liioin periaatteita.

Siinä riittää iäksi miettimistä. Miten niin suureen valtaan nousi sellainen poliittinen lääketiede, jonka ainoa oppi oli, että ellet parannu menetät pääsi.

Saksan ”Einsatz”-joukoista, jotka kilpailivat tasaväkisesti Neuvostoliiton NKVD:n kanssa mielettömyydestä, ainakin 80 prosenttia oli nuorten lakimiesten johtamia. Se on se lain ensimmäinen käyttö.

Virallisesti havainnollistetun tiedon hankkiminen ei johda parannuksiin. – Raha ei paranna, kuten moni tietää jo. Tiedon hankkiminen on silti kannatettava asia, vaikka monitietoiset hölmöt eivät pelasta meitä tietämättömyyden kultilta, joka tuntuisi olevan alkaneen vuosisadan suuri menestysohjelma.

Vastaus ”tieteellisen maailmankatsomuksen” ongelmaan on omeletti. Ainakin Trotski, joka oli tietäväinen ihminen, oli pannut merkille, luultavasti keittiössä. Ettei munakasta voi laittaa rikkomatta munia. Tätä ajatusta toisteltiin kilvan, koska se kuulosti niin hyvältä. Munakasta ei kuitenkaan voi liioin laittaa hankkimatta munia. Tyhjästä se ei synny, ja paistinpannu sihisee kärsimättömänä. Outoa etteivät Trotski ja Lenin sanoneet suoraan, että jauhelihapihviä ei voi paistaa teloittamatta isoäitiään ja työntämättä häntä lihamyllyn läpi. Näinhän he tekivät, samoin kuin saksalaiset kilpailijansa.

Moraalinen kannibalismi herätti suurta kunnioitusta jo 1940-luvulla, kun eräät julistajat, esimerkiksi Sartre, sanoivat että ratkaisuja voi tehdä, mutta johdatusta niihin ei saa mistään. Se johdatus olisi juuri tuo lain kolmas käyttö, opiksi ottaminen.

Se ei tarkoita sitoutumista johonkin moraalijärjestelmään, joita on kaupan. Oikeastaan niitä myydään kilvan, ja niitä on jatkuvasti tarjouksessa eri puolilla maata ja maailmaa.

Kun en halua saarnata pidemmälle, annan vihjeen. Hautajaistilaisuus on merkillinen ja monimuotoinen rituaali, jonka tarkoitus ei ole saattaa kuollutta ihmistä pois silmistä. Ei hautausmaa ole mikään Babi Yar.

En liioin osaa nähdä, että näihin rituaaleihin liittyisi välttämättä jokin uskonnollinen jäsenyys, en ainakaan nykyisessä tilanteessa, jossa kirkkoa ja jalkapalloseuraa ei osata erottaa toisistaan. Rituaalin tarkoituksena on kokoontua kiittämään. Kiitoksen kohteena näyttäisi olevan vainaja, mutta oikeastaan se on elämä, josta voi oppia löytämään etsimäänsä. ”Kiitos sinulle, sisar kuolema, jonka syleilyttä ei kukaan täältä pakene.”