Konservatiivit

Keskustelu kuitenkin jatkuu ja siihen on otettava osaa. Tämän viikon teema tulee lähelle aihetta, jota olen kovin miettinyt. Se on konservatismi, välilä unohduksissa ollut ajattelutapa tai asenne, joka on saanut nyt poliittista merkitystä..

”Yksi kansa; yksi valtio; yksi johtaja!” – Erehdys, en vertaa Timo Soinia Hitleriin. Tuo iskulause on 1800-luvun suurimman poliittisen neron, Bismarckin johtava aate. Friedrich Gentz kirjoitti 1793 innostuneena Edmund Burken Ranskan vallankumousta suomivasta teoksesta, josta tuli 1790 koko Euroopan suuri myyntimenestys: ”Vastedes on oleva yksi valtakunta, yksi kansa, yksi usko ja yksi kieli.”

Preussi oli pakotettu ottamaan Wienin kongressissa vastaan Saksin sijasta mitättömiä syrjäseutuja, nimittäin Ruhrin ja Reininmaan eli Euroopan rikkaimmat hiilikentät, joita ei 1815 tunnettu eikä tarvittu, uskontoja tuli kaksi, ja johtajaksi rupesi Bismarck, menestyen suunnattoman hyvin.

Valtakunnan vihollisiksi osoittautuivat yleisesti ulkomaalaiset ja erityisesti juutalaiset, joille maa ei ollut yksilöllisyyden tai sukuyhteyden osoitus, vaan – kauppatavaraa!

Ranskan suuri vallankumous oli modernismin eli edistyksen ja uusien aatteiden voitto. Sen ensimmäinen ja kestävin keksintö oli giljotiini ja poliittinen menetelmä teollinen tappaminen. Giljotiinin uhreja oli todellisuudessa vähän, 16 594 henkeä, mutta ”lopullinen ratkaisu” vei lisäksi hengen noin 40 000 ihmiseltä. Tämä on vähän verrattuna Napoleonin sotien uhreihin, mutta sinänsä kunnioitettava saavutus, josta 1900-luvun johtavien modernistien, Leninin, Hitlerin ja Maon oli helppo jatkaa.

Burke oli oikeastaan liberaali, mutta hän tuli luoneeksi perustan poliittiselle konservatiivisuudelle, joka oli 1800-luvun valtava uudistus. Se on siis eri asia kuin taantumuksellisuus, joka oli muotia etenkin Venäjällä.

Konservatiivisuus nostaa esiin arvoja, etenkin perinteisiä arvoja, ja pitää niitä tosiasioina. Modernismi, jolla on ollut monta nimeä, rakentaa valistukseen eli uudenlaiseen tietoisuuteen, ja sen menetelmä on suunnittelu. Kun Vatikaania eli paavinkirkkoa ahdistettiin, se vastasi julistamalla paavin erehtymättömäksi (ex cathedra).  Se on aitoa konservatismia.

Suomessa on viime päivinä arveltu perussuomalaisten ja demarien kilpailleen samoista äänestäjistä. Se on tilapäistä eikä taida pitää paikkaansakaan.

Mielenkiintoista on se että konservatiiviset aatteet ja otteet menestyvät nyt samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Joissakin maailmankolkissa käytetään nimitystä ”fundamentalismi” – pureutuminen perusarvoihin. ”Fundamentum” on latinaa ja tarkoittaa perustusta, perustaa.

Uusi vakaumus – se joka vaikuttaa vahvana sekä Yhdysvalloissa että Venäjällä – tietää, että ”me” olemme merkityksellinen joukko ja jollain tarkemmin kertomatta jäävällä tavalla parempia kuin ”muut”. Tämä ei ole kansalliskiihkoa eikä sitä, mitä on nimitetty vakiintuneesti nationalismiksi.

Suomessa kaikki ovat tätä nykyä isänmaallisia. Sellaista nimitetään patriotismiksi. Kansallisuuden voi hankkia esimerkiksi samalla tavalla kuin itävaltalainen Hitler hankki Saksan kansalaisuuden, mutta isänmaan hankkiminen tai vaihtaminen tuntuu oudolta, ellei mahdottomalta,  ja kuulostaa kummalliselta.

Kävimme protestivaalit Nokiaa vastaan. Nokia ei ole enää isänmaallinen. Siellä on johtajanakin joku pelle toiselta puolelta maailmaa. Suomalainen tietoyhteiskunta on nyt vain paha painajaisuni, josta on herätty. Emme me tarvitse tietoja. Meiltä vaadittaisiin rahaa teollisen kasvun tukemiseen, mutta sitä ei tipu. Ymmärrämme että kysymyksessä on vain Saksan pankkien salajuoni. Uudet veljespuolueet ovat Kokoomus ja Perussuomalaiset. Sekä demarit että keskusta ovat syövyttävien voimien otteessa. Jopa vasemmistoliittolaiset ovat konservatiivisia vanhojen arvojen vaalijoita.

Jutun kuvassa kuusen latvassa erottuu lintu, jos katsoo tarkkaan. Uskon lintuihin ja kuusiin. Molempia on täällä paljon.