29. maaliskuuta 2011

Mihin valokuvaaminen katosi




Tänään olen skannannut 178 valokuvaa. Yksi niistä on yllä. Se on otettu 1923 ja on tässä aika vahvasti photoshopattuna. Viikon lopulla on erään hyvin vanhaksi eläneen ihmisen hautajaiset, ei omaa sukuani mutta hyvin tuntemani.

Toivon että edessä on tilaisuus, jonka kaltaisia ei luultavasti enää usein nähdä. Vieraille on luvassa ruokatarjoilu. Tulossa on ainakin 80 henkeä, eri puolilta maata.

Tilaisuutta varten on koottu vainajan ja jälkeen eläneiden albumit. Kun olen käynyt läpi ja poikani on skannannut erään toisen suvun vanhat valokuvat ja minulla on hiukan kesken isäni noin kymmenen tuhannen dian läpi käyminen, alan ihmetellä.

Miksi valokuvaaminen nuupahti 1960-luvulla eikä ole oikein koskaan palannut entiselleen. Lasten ja sukulaisten kokoaminen rivistöksi loppui melkein kokonaan. Vain häät pitävät pintansa. Sitä vastoin ihmisten arki, huoneissa eletty elämä, näyttää puuttuvan kaikilta.

Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä, heitä kyllä kuvattiin, ja häitä tietysti. Kenellä on hyviä, harkittuja kuvia ruuanlaitosta, pyykinpesusta, läksyjen lukemisesta, radion kuuntelemisesta tai television katselemisesta?

Tiedän mitä Barthes, Bourdieu ja Baumann ovat kirjoittaneet aiheesta. Käsitän että valokuvan ottaminen on vallan käyttöä. Ellei isä kuvannut, ei poikakaan saanut. Nainen kameran kanssa oli melkein yhtä kuohuttava näky kuin nainen ajamassa kuorma-autoa. Ei sillä, kun tätini ja äitini saivat joskus miehiltä tilaisuuden ajella, kylän pojat kerääntyivät tienvarteen näyttämään sormella ja huutelemaan: ”Katsokaa, akka ajaa!”

Omat havaintoni ihmisten todellisuudesta loppuvat vuoteen 1989. Ehkä olen sen jälkeen tehnyt satunnaisia havaintoja, en enempää. Jos jätämme 2000-luvun ammattilaiset huomiotta, en toden totta muista ainuttakaan naista, joka olisi itse hankkinut Hasselbladin, Leican tai edes Rolleiflexin tai sitten Canon A-1:n, kun järjestelmäkameroiden aika tuli. Ellei tuollaisia rahoja ollut, DDR:n ylpeys, Practica, oli hintaansa nähden ylettömän hyvä järjestlemäkamera.

En liioin taida tuntea ketään, joka olisi mönkinyt pimiössä kehittämässä ja kopioimassa kuviaan. Se on outoa, koska muistan heti paikalla kymmenen naista, jotka käyttivät valokuvausliikkeissä (kadonnut elinkeino) kaikkia tarvikkeita ja liemiä. Arvailemisen ja otattelemisen sijaan olisi tietenkin mentävä museoon katsomaan, miten asia oli, mutta ajattelin nyt kuitenkin esittää tämän kysymyksen – miksi valokuvaaminen oli poikien ja miesten harrastus ja tehtävä?

Digikamera, useimmiten kompakti, kuuluu nykyisin kaiken nuorison varustukseen, tai sitten he kuvaavat kännykällä. Mutta en ilkeä selvittää, kuinka moni näistä kuvaajista on kuullut sanat ”syvyysterävys” tai ”valkotasapaino”.

Ihmettelemiseni takana on innostus nuorten naisten näytelmäelokuviin ja oivallukseen, ettei edes elokuvaan tarvitse nykyisin ”broadcast-tason” laitteita. Stillikamera vetää puoli tuntia kerrallaan videota, stereoäänellä. Linssejä löytyy.

Sukualbumeissa näkemäni porvariskuvat ovat yleensä viheliäisen huonoja. Kuvia otettiin, kun kerran oli sellainen tapa. Matkoilla kamera rinnalla oli välttämätön – mutta kaikki ihmiset ottivat ne samat yhdentekevät kuvat, ja pahimmat piinasivat vielä tuttaviaan diaesityksillä.

Valokuvaus ei koskaan noussut sivistyneeksi tekotaiteeksi, niin kuin pianon soitto, jota sopi harjoitella, vaikkei ollut edellytyksiäkään. Tai turha olla julma – kyllähän sitkeydellä oppi paukuttamaan yksinkertaisten laulujen säestyksiä ja jonkin todella vaatimattoman pikkukappaleen.

Mutta valokuvauksesta osa kaupallistui ja hyville muotokuvilla kävi samalla tavalla kuin muotokuvamaalauksille. Taito katosi. Toisin sanoen taitajia oli niin harvassa, ettei tavallinen ihminen tiennyt, kenen puoleen olisi kääntynyt saadakseen kunnon potretin vaikka syntymäpäiväilmoitukseen. Häpeävätkö ihmiset elämäänsä, arkeaan?

34 kommenttia:

  1. Se yksi kamala akka-jonka-nimeä-nyt-en-mainitse, kritisoi suomalaisten miesten sukkamuotia, koska nämä käyttivät valkoisia sukkia. Koska kyseinen nimeltämainitsematon naikkonen on pohjimmiltaan moukka ja sivistymätön, se ei myöskään ymmärrä, että kyseessä on pitkähkö perinne käyttää valkoisia vaatteita (myös sukkia) kun tilaisuus on sellainen, että pukeudutaan parhaisiin. Tuo Kenppisen kuva on siitä todiste. Muutenkin kyse on laajemmasta asiasta, jossa valkoinen väri edustaa kristillistä puhtauden perintöä.

    VastaaPoista
  2. Ad anonyymi erehtyi nyt, enkä tarkoita henkilönkuvauksessa, vaan sukissa. Tuossa kuvassa ei ole "kristillisiä puhtauden" sympolisukkia (tennisukkia), vaan näyttäisi olevan polvisukat kuvassa.

    VastaaPoista
  3. Merkittävä kirjoitus, josta soisi Kemppisen julkaisevan esseen! 1960-luvulla valokuvaaminen yleistyi räjähdysmäisesti, se koki inflaation, ja siitä tuli tiedonhallintaongelma. Mitä tulee naisiin ja valokuvaukseen, niin meillä ainakin se on rouvani, joka on hankkinut parasta tekniikkaa olevat kamerat fotokemiallisella ja digitaalisella kaudella ja myös opiskellut niiden käytön perusteellisesti.

    VastaaPoista
  4. Sukkien valkotasapainosta ja akkojen ajelusta - tosin vain taksikuskina, kuorma-autokin oli myöhemmin - tässä pari linkkiä.

    Omistan perintökameran n. v. 1954. Se on taskuun mahtuva paljekinari Certo Dollina II. Linkki on japanialainen, mutta Google-kääntäjä näkyy suoriutuvan siitä hyvin.

    1960-luvun lopulla elokuva "Blow up" teki valokuvauksesta ja erityisesti Asahi Pentax-järjestelmäkameroista poppia. Tuli sittemmin hankittua Cosina-merkkinen järkkäri parilla putkella, jolla kuvasin dioja ja mustavalkoisia, joita kehittelin itse.

    Koska digikuvaus on nykyään halpaa, muutamille ihmisille on tullut pakkomielle kuvata ympäristöään jatkuvasti. Lieneekö se osoitus huonomuistisuudesta vai mielikuvituksettomuudesta vai jostain muusta puutteesta hahmottaa maailmaa. Kuvilla on taipumus jäädä kovalevylle ja muistikorteille ketään myöhemmin hyödyttämättä.

    VastaaPoista
  5. Tuo still-kameralla kokoillan elokuvan tekeminen saattaa tai saisi tulla muotiin. On tietysti komeaa ja niin machoa käyttää raskasta Arriflexia, mitata etäisyys mittanauhalla ja ajaa pitkin kiskoja. Mutta kuinka paljon hienoja asioita jääkään tekemättä, kun tuollainen maksaa tuhottomasti ja samalla jäykistää koko systeemin juhlallisen hollywoodimaiseksi. Minun EOS60D-kamerani maksoi alle tonnin, siihen laadukas objektiivi saman verran. 16 Gt:n muistikorttiin mahtuu 45 minuuttia tiukkapiirtovideota. Kameran voi liittää USB-johdolla läppäriin kuvauksenkin ajaksi. Kuvan laatu päihittää filmin mennen tullen (elokuvan filmiruudusta ei skannaamalla saa millään kunnollista stilkuvaa, mutta videosta saa).

    VastaaPoista
  6. Vanhat valokuvat ovat erittäin suosittuja nykyään.

    Kuulun itse näppäilijöiden laumaan, joka kuvaa paljon, vaikka ei ymmärrä mitään valokuvaamisen tekniikasta. Luotan digikameran viisauteen.

    Muistelen kylläkin monesti ensimmäistä kameraani, kömpelöä mustaa laatikkoakameraa, jonka ostin koulusta saaduilla stipendirahoilla. Sillä kameralla sai tunnelmallisia kuvia. Samanlainen kamera oli lapsuudenystävälläni, joka läksi Ateneumiin opiskelemaan kamerataidetta ja elokuvaamista.

    VastaaPoista
  7. "miksi valokuvaaminen oli poikien ja miesten harrastus ja tehtävä?"

    No kun akat aina haluaa, että vain heitä kuvataan. Ovat niin helvatun kauniita. Heidän mielestään miehet ei ole (edes) kuvaamisen arvoisia.

    Valokuvauskoneen kuljettaja Etelä-Haagasta

    VastaaPoista
  8. Kapistus-Kemppinen itkee.
    Rolleiflex, Leica, Practika, Exakta ne kaikki itkevät nykyistä käyttämätömyyttään.

    Minulla Contarex Special itkee, sen rasvat ovat jämähtäneet, eikä se saa huomiota, rakastan sitä silti.
    Meillä on paljon yhteisiä, omia muistoja!

    Meidän pimiössä 60-luvulla kasvaneiden jermujen Agfa-värivedos-urotyöt ovat out. Ne ovat silti totta ja me edes itse arvostamme niitä.

    Ennen sotia otetut kuvat ovat rivi-kuvia. Filmiä oli kamerassa vain 9 kuvaa, 6x9. Filmi oli kallista. Kuvien nähtäville saaminen oli hidasta.
    Niin oli filmikin hidasta, piti olle pitkät valotuksest. Kuvaaminen oli vaivalloista. Kuvaamiseen sisältyi suurta magiaa ja epäonnistumista.

    Nyt on toisin. Kuvaamisesta on tullut yhteisten tilaisuuksien riesa. Kaikki kuvaavat ja salamat läiskyvät. Ennen Osramin PF1 bulbit olivat arvokkaita. Niitä piti harkiten käyttää.

    Viikonloppuna vietin pienen lähisukulaisen kanssa 2 tuntia soffalla.
    Meillä oli kenkälaatikollinen paperikuva pusseja. Ne olivat nykyaikaa, mutta silti oikein filmille poltettuja vedoksia.
    Kuvat olivat viimeisen neljän vuoden ajalta, keposen Minolta kameran auto valotteisia, keskimäärin 70mm putkella. Isolla aukolla, Focus vain oleelliseen..

    Osataan sitä vieläkin, kuvatkin ovat arvossaan, 2 tuntia yhdellä istumalla!

    VastaaPoista
  9. Ad Omnia: - tällä kertaa torjun henkilöön kohdistuvat epäilyt. Isäni valokuvasi ainakin kymmeneen kirjaansa, ja veljeni oli opin käynyt valokuvaaja, jolla Asahi 6 x 7 oli työkalu. Kuvia kehitimme 50-luvulta alkaen ja päädyimme jopa bromivedoksiin. Kehityspurkin nupin pyörittäminen on varhaisimpia muistojani. Ai niin, äidinisäni kuvasi rahasta. Valitettavasti lapsenlapset rikkoivat huvikseen suuren osan lasinegatiiveista 50-luvulla.

    Isä ja enot tekivät Lapista pari Super-8 filmiä ja yhden 16-millisellä (Paillard Bolex). Myös kaitafilmin leikkaaminen oli raakaa käsityötä.

    VastaaPoista
  10. Ansiokasta pohdintaa, taas. Olen joutunut toteamaan että kuvatessani perhettäni kotioloissa, pyrin ikäänkuin häivyttämään kuvista sen todellisen elinympäristön. Potrettityyppiset räpsyt s.e. kirjahylly taustalla epätarkkana, vaikka. Laajemmissa kuvissa mahdollisimman neutraali (mitäänsanomaton) tausta/asetelma, valkoiset seinät, ruskea nahkasohva, ikkuna mistä näkyy lehvästöä jos on kesä.

    Muistan lapsuudenkodistani 70-luvulta valokuvan perheen yhteisestä iltaruokailusta. En usko että kehtaisin vieläkään näyttää tuota kuvaa kenellekään lapsuudenperheeni ulkopuoliselle henkilölle.

    VastaaPoista
  11. Yritin olla liian nokkela linkkien kanssa. Esikatselussa näyttivät html-jutut toimivan.

    Tässä kuitenkin osoitteet linkkeihin:
    http://kariav-annat.blogspot.com/2010/02/runeberg.html
    http://kariav-annat.blogspot.com/2010/01/t-ford.html
    http://www.wa.commufa.jp/~xylocopa/cc/super-dollina2.html

    VastaaPoista
  12. Kun ennen menit lomalle Roomaan harkitsit tarkkaan otatko 24 vai 48 kuvaa eli yhden vai kaksi rullallista. Nyt samalla reissulla tulee räiskittyä 2000 kuvaa.

    Tästä syystä ennen ei otettu turhia kuvia vaan jokainen harkittiin huolella. Siksi myös porukka järjestettiin poseeraamaan.

    VastaaPoista
  13. Harrastuksissa tulee väistämättä ilmi aika hyvin biologiset taipumukset. Arvaankin, että valokuva vertautuu katsomiseen, väijymiseen. Metsästys ja pornografia ovat saman ilmiön toisia, miehisiä puolia.

    Se pitää myös muistaa, että intomielinen harrastaminen on ylipäänsä yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Miehet ja naiset, sanotaan vaikka, laittavat ruokaa, mutta innokkaimmista ruuanlaittajista valtaosa on miehiä.

    En nyt sitten halua väittää, että kulttuurilla ei olisi mitään vaikutusta.

    VastaaPoista
  14. Valokuvaus väheni 60-luvun jälkeen rajusti television ansiosta. Ihmiset opetettiin 60-luvulla tuijottamaan laatikkoa jossa sitten tuhlattiin ihmisten aikaa. Myös valokuvauksen kallistuminen vaikutti jonkin verran koska coca-cola-kamerat eivät enään kelvanneet vaan piti olla järkkäri jo silloin. Ostovoima katosi 70-luvulla jatkuvaan 10-15 prosentin inflaation myötä. Digikuvaus lähti suomessa vasta 90-luvun loppupuolen jälkeen vasta hitaasti kehittymään ja vasta vuoden 2005 jälkeen mentiin ensimmäisen kerran ohi filmikuvauksen joka alkaa olla harvojen aktiivien harrastus. Kännykkäkamerat on tehnyt ihmisistä vasta kuvien massakäyttäjien, sillä kännykkäkuvia otetaan jokapäivä ja lähetetään kavereille ja laitetaan nopeasti nettiin. Lehtikuvaus on muuttunut leffalipuilla kuvaaviin kännykkäkameratoimittajiin joille ei muuta palkkaa makseta kuin kapinen leffalippu. Siksi esimerkiksi kuvien näyttävä taso vuosi vuodelta on mennyt huonompaan suuntaan. Ei ketään kiinnosta tehdä hyvää kuvaa vaan niitä pitää ottaa massoittain ja lähetellä sitten sen leffalipun toivossa maksulliseen palveluun jolla maksatetaan se leffalippu.

    VastaaPoista
  15. "Valokuvaus ei koskaan noussut sivistyneeksi tekotaiteeksi, niin kuin pianon soitto"

    Käsittääkseni nousi, ja Kjell Westö on kai samaa mieltä (Missä kuljimme kerran). Nimet olen unohtanut, mutta joku siinä kuvasi yksiulotteisia taidekuvia ja hävisi aina kameraklubin kilpailun. Kyse ei ole pelkästään vertauskuvasta. Minulla on jossain kirja, jossa kerrotaan samanlaisesta harrastelusta Turussa vuosisadan vaihteen tienoilla (historioitsija tietää minkä vuosisadan).

    (Kemppisen blogi voisi, muuten, olla merkittäväkin instituutio, jos keskustelu ei olisi tehty niin töksähteleväksi ja liki mahdottomaksi.)

    VastaaPoista
  16. Ainakaan sotakuvaaja James Nachtwey ei tarvitse kyseenalaistaa työnsä tärkeyttä tai sen loppumista koskaan. Siitä "Kolmas ulottuvuus"-dokumentti katsottavissa Areenalla: http://areena.yle.fi/video/1299509475389

    VastaaPoista
  17. Ad Anonyymi: - jos olin, hyvä niin. Arvaisin että kysymyksessä on kuitenkin väliaikaiskielto, ei edes alioikeuden ratkaisu.

    En tunne kutsumusta olla oikeassa. Kysyminenkin on tärkeää.

    VastaaPoista
  18. Ehkä naiskuvaajien vähäisyyteen (perheessä) - olihan ammattilaisia Signe Branderista lähtien - on vaikuttanut yksinkertaisesti ajan puute? Ainakin 50-luvulla. Isäni valokuvasi ahkerasti, mikä oli hienoa, koska perheemme elämästä on säilynyt otoksia, jotka ovat muuta kuin pönötys syntymäpäivillä tai muissa virallisluontoisissa tilaisuuksissa. Eksemplaari täällä, äiti ja minä (äiti täytti tänään 89 v.)
    http://valopilkku-valopilkku.blogspot.com/2011/03/history-1955.html

    Isältä innostus tarttui minuun, ja lukiolaisena jo kuvasin laatikkokameralla, olisiko ollut Rolleiflex. Pimiötyöskentelyyn ei ollut tiloja eikä välineitä. Innostus virisi digiaikana uudelleen, ja harvoin lähden ilman kameraa minnekään. Ei siis ole kännykkäkamera, vaan kamera-kamera, joskaan ei järkkäri, vaan iso kompakti.

    Koska olisin halunnut oppia lisää, liityin Helsingin kameraseuraan. Kävin yhden jaoston muutamassa kokouksessa - ja juu, kyllä Kemppisen havainto siellä piti paikkansa. Enemmistö miehiä, jotka sitä paitsi olivat paljon kiinnostuneempia kameran aukoista jne. jne. teknisistä yksityiskohdista kuin kuvan sisällöstä. Enpä jaksanut.

    Journalistiaikoina työskentelin usein Kalle Kultalan kanssa, joka oli paitsi hyvä kuvaamaan myös hyvä puhumaan. Hän valitti usein juuri sitä, että valokuvia otetaan etupäässä edustustilanteissa, ja sen sijaan perheen ja ympäristön arki (juuri ruoanlaitto, läksyjenluku jne.) jää kuvaamatta, vaikka juuri tällä historiallisessa mielessä olisi kiinnostavuutta - ei sillä kuka istuu synttäreillään kukkamaljakoiden keskellä.

    Nyt napsitaan valtava määrä kuvia kännyköillä ja taskukameroilla, mutta toisaalta, vaikka "dokumentilla" jostakin tilanteesta on arvo kuvaajalle ja kohteillekin, on valokuvan kiinnostavuus muille katsojille kiinni myös sen estetiikasta.

    VastaaPoista
  19. http://hipstamaticapp.com/

    En nyt muista, oliko Kemppinen iPhonen omistaja, mutta Hipstamatic-niminen sovelle on melko veikeä ja kokeilemisen arvoinen. Ohjelma käsittelee puhelimella otetut kuvat erilaisin efektein käyttäjän linssi-, salama- ja filmivalinnan. Vaikka idea kuulostaakin varsin halvalta ohittaessaan kaiken klassisen kuvaukseen liittyvän puuhastelun, tulee noista räpsyistä oikeasti usein mielekkäitä ja kauniita.

    VastaaPoista
  20. Olipa mielenkiintoinen näkökulma! Valokuvauksen harrastaminen tuntuu olevan tosi suosittua, ja ammattikuvaajat valittavat että amatöörit vievät heiltä leivän tarjoamalla kuviaan (puoli)ilmaiseksi.

    Mutta tavallisen arjen ja perhe-elämän kuvaaminen, se tosiaan on eri asia. Ehkä on liian kiire havaita arjen hienoutta ja sitä että tämä hetki tässä on kohta ohi. Tai sitten valokuvat vain katoavat jonnekin digitaivaaseen (muistikorteille yms.) josta niitä ei kohta kukaan enää löydä.

    VastaaPoista
  21. Kylläpä Kemppisen tämän päiväinen osui kohdalle. Mieleen nousi usvaiset elokuun niityt, kun valotusmittarin kanssa vaelsi ja opetteli arvioimaan valotusaikoja. Kuivaharjoittelua, kun filmi oli kallista.

    Koulun valokuvakerhon yhden hengen pimiökoppi oli myös mahtava paikka. Paperille altaassa hahmottuva kuva lumosi ja se että näki kuvaushetken kuvitelmansa realisoituneena. Usein pettyi, mutta oppi. Lisäksi kuvan rajaamisella oli vaikutusmahdollisuus kuviin. Jotain saattoi siis arka nuorikin hallita. Koululla sai olla vain kahdeksaan. Monesti meni puoleenyöhön ennen kuin sain kuvat kuiviksi. Hiljaa hiivin poistuessa pimeitä käytäviä, ettei vahtimestari huomaisi. Ei ollut muita tyttöjä valokuvakerhon toiminnassa mukana.

    Kuvaaminen alkoi, kun sain isän kameran omakseni 14-vuotiaana. Äiti oli ollut kesäkursseilla ja minulla oli vastuuta pikkuveljestä. Pinaattikeittoa muistan keitelleeni muullekin perheelle. Kamera oli innostava yllätyspalkkio. Voigtländer haitarimallia, luultavasti Perkeo I. Kesä oli 1958.

    Teoriat opettelin tarkkaan kamerakirjasta. Siitä kai kiinnostus vähäisen valon mahdollisuuksiin, kokeilin kuutamomaisemia ja kynttilävalossa kuvausta. Myös tilannekuvia ja liikkeen vangitsemista yrittelin. Totutin lähi-ihmisiä kameraan, eivät tienneet koska kamerani oli tyhjä koska filmitetty. On jopa Kemppisen kaipaamaa aihealuetta: isä valvoo ja neuvoo vastahankaista murrosikäistä poikaansa läksyjenteossa; olikohan saksaa vai matematiikkaa.

    Toisaalta jo alussa oli mukana taiteellinen pyrkimys. Rippikoululeirillä ottamani kuva valoa sädehtivässä vedessä kahlaavasta tytöstä pärjäsi maininnoin jossain kilpailussa. Yllätyksekseni opiskeluvuosina huomasin kuvan suursuurennoksena helsinkiläisen valokuvakaupan seinällä.

    En ollut päässyt Taideteollisen kameralinjalle, en TV:n kameramieheksikään. Muita opiskeluja kamerani kuvasi. Silloin jo uudempi Voigtländer. Vito BR:n ostin Saksasta 16-vuotiaana kesäleirimatkalla 1960. Isän kanssa oli ennakkoon esitteistä tutustuttu ja valittu pari vaihtoehtoa. Kuinka hienosti tulinkaan valkotakkisten myyjien palvelemaksi isossa kameraliikkeessä Münchenissä, vaikken ollut aikuinen ja kielitaitoni oli olematon! Vito BR:ssä on etäisyysmittari, mutta ei valotusmittaria, ehkä hyvä valinta, kun tuli pitkään käyttöön. Etäisyysmittari ei ole kovin hyvä, totuin käyttämään sen sijasta syvyysterävyysasteikkoa. Silmääni kamera ei ole vieläkään vanhahtavan oloinen. Painava se kyllä on. Vito BR:ssä on nytkin filmi, piti kuvata lapsenlapsia, hiihtolomalaisia.

    Välivuosina on ollut muitakin kameroita. Mamiyan järjestelmäkamera kadonnut jonnekin. Nurkissa yhä iso Mamiya RB67 ja jossain sen isot diakuvat.

    Kuvien kehitystä harrastettiin vielä perheen alkuaikoina: kylppäri oli lähes pysyvä pimiö, vauva vannattiin olohuoneessa. Myöhemmin olohuone muuttui makuuhuoneeksi ja pikkuhuone pimennettiin pysyvästi filtein. Nyt mieskin jo oli kiinnostunut asiasta. Käytännön pimiötyö jäi usein huolekseen. Messumatkoilta tultua saattoi viedä töihin kuvia heti nähtäväksi, kun puoliso auttoi yöllä.

    Kun kehittäminen aikaa vievänä jäi, kuvattiin vain muutama filmi vuodessa ja teetetyt paperikuvat nyt missä lie. Kun ei voinut itse vaikuttaa kuviin, niin hommassa ei ollut mieltä. Ja harvoin kun kuvasi niin otoksetkin olivat surkeita, ainakin jotain muuta kuin odotti. Vaan olisivatpa edes ne kuvat jotenkin mielekkäästi katseltavissa.

    En ole koskaan kokenut kuvaamista mitenkään miesten puuhaksi vaan asiasta kiinnostuneiden. Kamera osui kohdallani hyvään ikäsaumaan. Kuvallista harrastusta oli ollut, mutta kiinnostus piirtämiseen oli lopahtanut itsekritiikin herätessä. Ei osannut ja valokuvaaminen oli pelastus. Kameran toiminnot oli helpommin opittavissa kuin hyvä käden tuottama ilmaisu.

    Nuoruuden kuvaajuus on syvällä identiteetissä. Siksi ennenkin on mieluusti huomannut palstan isännän kamerakirjoitukset. Ja joskus herää omakin kuvaajan silmä ja sydän. Pieni kokemus on videokamerasta. Sen kuvarajauksen kautta ihmisestä tuntui näkyvän enemmän kuin silmin edessä olevasta live-ihmisestä.

    VastaaPoista
  22. Pohtinut paljon mitä tähän kirjoitukseen vastasisin. Siispä copy-pastaan erään ajatuksen jonka kirjoitin viime syksynä. Paremmalla pitemmällä pohdimmalla kirjoitan toisen vastauksen:

    Mutta valokuvaus on muuta kuin taidetta, tai journalismia. Se on myös muistia. Tämän kait kaikista parhaiten kertoi Sy Parrish ( Robin Williams) elokuvassa One Hour photo:

    ¨Family photos depict smiling faces… births, weddings, holidays, children’s birthday parties. People take pictures of the happy moments in their lives. Someone looking through our photo album would conclude that we had led a joyous, leisurely existence free of tragedy. No one ever takes a photograph of something they want to forget.

    And if these pictures have anything important to say to future generations, it’s this: I was here. I existed. I was young, I was happy, and someone cared enough about me in this world to take my picture.

    Sori englanti.
    Linkki jos jotain kiinnostaa:
    http://haapavaara.wordpress.com/2010/08/30/ohi-syyskuun-lapi-repaleisen-lokakuun/

    VastaaPoista
  23. Äitini harrasti valokuvausta, minkä seurauksena luulin vielä parikymppisenä, että kyseessä on akkojen harrastus :-).

    VastaaPoista
  24. (Nais)kuvaajien vähäisyyteen on vaikuttanut myös rahan puute. Hyvät kamerat ovat olleet aina kalliita.

    Ennen vain varakkailla ihmisillä oli mahdollisuus saada paljon valokuvia perheestä ja suvusta. Onneksi oli ammattivalokuvaajia, jotka ottivat erinomaisia kuvia ihmisten elämän merkittävistä vaiheista.

    Nykyään ei enää käydä valokuvaajalla eikä saada vanhan ajan kuvien tasoisia loistokuvia perhealbumiin.

    VastaaPoista
  25. Vaimoni äiti kuvasi 50- ja 60- luvulla Rovaniemellä
    pihojen ihmisiä 2-silmäisellä Yashicalla; kamera ei ollut kallis, mutta sillä sai - myös teknisesti - hienoja kuvia suuren negakoon takia (6x6cm). Siksi monet kuvaavat vieläkin samaisilla kameroilla. Ei valokuvaaminen ole kadonnut mihinkään, se väheni välillä, mutta nykyään kai valokuvataan enemmän kuin koskaan aiemmin.

    VastaaPoista
  26. Ad Viljanen: olen reetuuttanut samaa värkkiä ja olen samaa mieltä. Harjoittelimme myös sellaisen konstin, että vedimme kumiletku-kaukolaukaisimen hihan kautta taskuun - mahan päältä kuvaaminen oli harjoittelevan paparazzin toiveiden täyttymys. Huom, puhe on 60-luvun alusta.

    VastaaPoista
  27. Minulla on liki kymmenen Eumig P8-kaitafilmiprojektorin pistämättömiä lamppuja ja 8 millin filmin leikkaus- ja liimauslaite.
    Mahtaisiko joku tietää minkä instanssin kautta ne löytäisivät tarvitsijansa?

    VastaaPoista
  28. Naisista ja valokuvaamisesta; Eräs sukulaiseni, äitini täti eli äidinisäni sisar harjoitti pitkään valokuvaamoliikkeen ylläpitoa. Se oli vuosikaudet naimattomana pysytelleelle naisihmiselle ilmeisen sopiva ja säädyllinen ammatti sotia edeltäneenä aikana.

    VastaaPoista
  29. Voi kun tietäisikin mitä syvyysterävyys ja valkotasapaino tarkoittavat! Voi kun osaisikin ottaa kuvia! Voi kun tietäisi mikä kamera kannattaa ostaa, kun yksi Canon maksaa 499 ja toinen 1999 euroa!
    Kamera on kuitenkin tärkeä. Se voi opettaa katsomaan ja näkemään.

    VastaaPoista
  30. Nostalgia on kaunista, mutta niin on myös valokuvauksen huima nykysuosio. Se että ihmiset ottavat nykyään älyttömästi kuvia, ei suinkaan merkitse sitä, etteikö harrastukseen suhtauduttaisi myös vakavasti.
    Filmikin on nostanut päätään, toki lähinnä kuriositeettina. (vrt:vinyyli)
    Menkääpä vaikka katsomaan, mihin ihan tavan ihmiset pystyvät: http://www.flickr.com/

    VastaaPoista
  31. Luddiittina, joka käyttää digikameraa vain moottoripyöriä purkaessaan, voin todeta, että vaikka valokuvailmaisun kenttä laajenee, niin uusiakin punavaloon ja kiinnitteen hajuun mieltyneitä amatöörejä riittää. (Ks. esim Kameralaukku.com ja Apug.org.)
    Myös sukuni kuvaperintöä skannailleena voin huokaista, että onneksi eivät enempää kuvanneet. No - kyllähän se arki ja interiöörit on jäänyt dokumentoimatta.
    Itselläni on ollut sellainen tapa, että aika ajoin (aina muuttaessa!) dokumentoin asuntomme huoneet. Ei se vaadi kuin pari kuvaa laajakulmalla per huone ja jalustan. Kymmenenkin vuotta rupeaa jo näkymään kuvissa.
    Nykyisen asuntomme (kelvottoman) sähkösaunan olen I.K. Inhan jalanjäljissä ylentänyt pimiöksi. Männä viikolla vedostelin DDR:ssä valmistetulle valokuvauspaperille (ORWO), jossa luultavasti on enemmän kadmiumia, kuin "laki sallii". Mitkä sävyt.
    Valokuvauksen alkuaikoina katsottiin se hyvinkin naisille sopivaksi ammatiksi. Sillä kun ei vielä ollut vakiintunutta asemaa.

    VastaaPoista
  32. Sukuinstituutiolla on puolensa mutta sillä on myös pimeä kirouksensa.

    Kun suomalainen pääsi irti suvun perinteisestä lähes uskonnollis-rituaalisesta valvonnasta ja moralistisesta kyttäyksestä "suvun kunnian tähden", niin ei enää edes nostalgian varjolla ollut puristettavissa kauhean paljon lämpimiä emootioita ja muistojen tuottamisen tarvetta ikuistamiseen.

    Jälkeläiset arvotettiin tarkkaan sen mukaan kuinka paljon hyötyä ja mainetta heistä on suvun patriarkalle ja matriarkalle.

    Valokuvat olivat enemmänkin todisteaineistoa kuin tunne-esineitä statushierarkiaa korostavalle yhteiskunnalle, jossa mm lasten määrä ja kauneus markkina-arvona oli vielä itseisarvo.

    VastaaPoista