Mihin valokuvaaminen katosi

Tänään olen skannannut 178 valokuvaa. Yksi niistä on yllä. Se on otettu 1923 ja on tässä aika vahvasti photoshopattuna. Viikon lopulla on erään hyvin vanhaksi eläneen ihmisen hautajaiset, ei omaa sukuani mutta hyvin tuntemani.

Toivon että edessä on tilaisuus, jonka kaltaisia ei luultavasti enää usein nähdä. Vieraille on luvassa ruokatarjoilu. Tulossa on ainakin 80 henkeä, eri puolilta maata.

Tilaisuutta varten on koottu vainajan ja jälkeen eläneiden albumit. Kun olen käynyt läpi ja poikani on skannannut erään toisen suvun vanhat valokuvat ja minulla on hiukan kesken isäni noin kymmenen tuhannen dian läpi käyminen, alan ihmetellä.

Miksi valokuvaaminen nuupahti 1960-luvulla eikä ole oikein koskaan palannut entiselleen. Lasten ja sukulaisten kokoaminen rivistöksi loppui melkein kokonaan. Vain häät pitävät pintansa. Sitä vastoin ihmisten arki, huoneissa eletty elämä, näyttää puuttuvan kaikilta.

Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä, heitä kyllä kuvattiin, ja häitä tietysti. Kenellä on hyviä, harkittuja kuvia ruuanlaitosta, pyykinpesusta, läksyjen lukemisesta, radion kuuntelemisesta tai television katselemisesta?

Tiedän mitä Barthes, Bourdieu ja Baumann ovat kirjoittaneet aiheesta. Käsitän että valokuvan ottaminen on vallan käyttöä. Ellei isä kuvannut, ei poikakaan saanut. Nainen kameran kanssa oli melkein yhtä kuohuttava näky kuin nainen ajamassa kuorma-autoa. Ei sillä, kun tätini ja äitini saivat joskus miehiltä tilaisuuden ajella, kylän pojat kerääntyivät tienvarteen näyttämään sormella ja huutelemaan: ”Katsokaa, akka ajaa!”

Omat havaintoni ihmisten todellisuudesta loppuvat vuoteen 1989. Ehkä olen sen jälkeen tehnyt satunnaisia havaintoja, en enempää. Jos jätämme 2000-luvun ammattilaiset huomiotta, en toden totta muista ainuttakaan naista, joka olisi itse hankkinut Hasselbladin, Leican tai edes Rolleiflexin tai sitten Canon A-1:n, kun järjestelmäkameroiden aika tuli. Ellei tuollaisia rahoja ollut, DDR:n ylpeys, Practica, oli hintaansa nähden ylettömän hyvä järjestlemäkamera.

En liioin taida tuntea ketään, joka olisi mönkinyt pimiössä kehittämässä ja kopioimassa kuviaan. Se on outoa, koska muistan heti paikalla kymmenen naista, jotka käyttivät valokuvausliikkeissä (kadonnut elinkeino) kaikkia tarvikkeita ja liemiä. Arvailemisen ja otattelemisen sijaan olisi tietenkin mentävä museoon katsomaan, miten asia oli, mutta ajattelin nyt kuitenkin esittää tämän kysymyksen – miksi valokuvaaminen oli poikien ja miesten harrastus ja tehtävä?

Digikamera, useimmiten kompakti, kuuluu nykyisin kaiken nuorison varustukseen, tai sitten he kuvaavat kännykällä. Mutta en ilkeä selvittää, kuinka moni näistä kuvaajista on kuullut sanat ”syvyysterävys” tai ”valkotasapaino”.

Ihmettelemiseni takana on innostus nuorten naisten näytelmäelokuviin ja oivallukseen, ettei edes elokuvaan tarvitse nykyisin ”broadcast-tason” laitteita. Stillikamera vetää puoli tuntia kerrallaan videota, stereoäänellä. Linssejä löytyy.

Sukualbumeissa näkemäni porvariskuvat ovat yleensä viheliäisen huonoja. Kuvia otettiin, kun kerran oli sellainen tapa. Matkoilla kamera rinnalla oli välttämätön – mutta kaikki ihmiset ottivat ne samat yhdentekevät kuvat, ja pahimmat piinasivat vielä tuttaviaan diaesityksillä.

Valokuvaus ei koskaan noussut sivistyneeksi tekotaiteeksi, niin kuin pianon soitto, jota sopi harjoitella, vaikkei ollut edellytyksiäkään. Tai turha olla julma – kyllähän sitkeydellä oppi paukuttamaan yksinkertaisten laulujen säestyksiä ja jonkin todella vaatimattoman pikkukappaleen.

Mutta valokuvauksesta osa kaupallistui ja hyville muotokuvilla kävi samalla tavalla kuin muotokuvamaalauksille. Taito katosi. Toisin sanoen taitajia oli niin harvassa, ettei tavallinen ihminen tiennyt, kenen puoleen olisi kääntynyt saadakseen kunnon potretin vaikka syntymäpäiväilmoitukseen. Häpeävätkö ihmiset elämäänsä, arkeaan?