Meidän urheilutoimittajien kesken

Ehkä ainakin pojilla on muiden henkisten häiriöiden ohella vaihe, jolloin urheilu kiinnostaa kovasti. Ehkä se sattuu tyypillisesti 12 – 15 ikävuosiin. Lähipiiristä tekemien havaintojen mukaan tytöt saattavat kiinnostua hevosista ja sitä jatkuu, kunnes he kiinnostuvat pojista.

Seuraava askel ekshibitionismin tiellä: pidän päikkäreitä lähes välttämättömänä hyvinvoinnilleni. Ehkä se johtuu siitä, että nukun yöllä vain 5 tuntia, mikä ei riitä. Päivällä näen usein Suomen Kansan Seikkailu-unia, tai sitten havahtuessa mielessä on jokin muistista pulpahtanut asia. Eilen se oli ”Kelpo rouva Sedmiradski”, Matti Hällin romaani, josta muistan vain nimen. Hälliä itseään ei helposti unohda. Hän oli Helsingissä käydessään joskus aika pahasti harhainen. Kirja liittyy ehkä nimineuvos Sedmigradskyyn, josta KVG.

Isäni on nykyisin välillä aika lailla kahvilla, kun uni ja valve sekoittuvat eivätkä sanat ja nimet halua aina tulla mieleen. Toissa päivänä kuvailin Ylen keskinkertaista dokumentti Pekurin Brewster-hävittäjäkoneen etsimisestä ja sanoi että BW-374. Isä korjasi: ei kun BW-372. Sanoin että Koskelan Patea haastateltiin. Isä sanoi: vaimon nimi oli Annikki. Niin oli.

Kun katsoimme aika kauan sitten Leni Riefenstahlin Olympia-filmiä (1936). Kävi ilmi, että muistimme molemmat jokseenkin kaikki mitalimiehet ja tulokset, hän tuon ajan eläneenä ja minä Urheilun Pikkujättiläistä loputtomasti lukeneena.

Niinpä en ihmetellyt, kun tutkin hiihtolajien mitalimiesten ja –naisten luettelon, ja siellä oli suomalaisnimiä, jotka tuntuvat vieläkin täysin vierailta. Kari Härkönen? Kultaa 1985. En ole kuullutkaan.

Sitä vastoin muistan viestijoukkueen Aku Kiuru, Jorma Kortelainen, Arvo Viitanen, Veikko Hakulinen, hopeaa. Kultaa veivät Terentjev, Koltshin, Anikin, Kuzin. Cortinan talviolympialaiseet 1956.

Muisti kirjoittaa siis omia aikojaan omaelämäkertaa.

Tämä on vahva argumentti kuolemista vastaan. On perusteltua pyrkiä siihen, että kuolee oikealla ajalla, muistonsa muistaneena.

Äitiäni varten joudun joskus harvoin etsimään näyttelijän nimen – Burt Lancasterin akrobaatikaveri ”Karmiininpunaisesssa merirosvossa” – Nick Cravat, pituus metri 63. Hän muistaa itse useimmat 40-luvun filmit ja näyttelijät, koska innokkaana keräilijänä on koonnut albumeihin filmitähtien kuvia. Siihen aikaan oli tapana kirjoittaa studiolle Amerikkaan ja pyytää kuvaa. Kirjeen malli jäljennettiin Elokuva-Aitasta. Äidin kokoelmissa on mm. ”For Laila – Tyrone Power”.

Nämä ovat kaikki täysin joutavanpäiväisiä asioita, joihin ei pitäisi haaskata toisten aikaa eikä omaansa. Mutta ne johtavat havaintoon. Muistoja ei voi ostaa. Niitä ei myydä missään.

Media on etenkin nyt täynnä houkutteita, joissa tarjoillaan ”elämyksiä”, esimerkiksi matkoilta. Kirjaa tai konserttia myydään elämyksenä.

Noilla urheilijoilla ja filmitähdillä hahmottelin vain, mitä muisti syö. Tietoisesti, vaikka uteliaalle tutkijalle kerrottavat parhaat muistot, joiden varaan elämä on rakentunut, ovat nolostuttavan samanlaisia kuin ne, joista on huonoja runoja ja lauluja. On niistä kyllä hyviäkin.

Auringon neliöt korkkimatolla, jonka mallin osaisin piirtää. Mikko oli syntynyt. Olin siis 3-vuotias. Mummun suonikohjut, jotka tuntuivat jotenkin suuriaroisilta, ja miten hän kiersi uskomattoman taitavasti hiuksensa saparolle ja nutturalle. Mummu kuoli 1950, joten tämä oli joka tapauksessa ennen sitä. Puhtaan flanellin tuoksu saunan pukuhuoneessa. Täytin seitsemän ja kummitäti toi piparkakkuja, jotka olivat seiskan muotoisia. Vanhin poika kolmen tai neljän vanhana, harmaa virkattu myssy ja siinä suuri, pörröinen  tupsu, vino aurinko Helsinginkadulla. Varmaan se tavallinen lenkki linjoja Hämeenkadulle, Kurvaan ja takaisin, ja poika käveli rattaiden vieressä. Tytär oppi puhumaan. Hän oli sitä lajia, joka aloitti täysillä lauseilla. Paikka oli vanhalla Hämeenlinnan tiellä. Nuorin lapsi sanoi ”norppa” – oppi ärrän, joka oli antanut hiukan odottaa itseään. Sanan houkutteli esiin Savonlinnassa ollut marketti, jonka nimi oli Norppa. Elokuuta. Automme oli punainen. Niin oli aurinkokin. Arki, kukaan ei minnekään menossa, ei mistään tulossa.