Koti uskonto ja isänmaa 2:0

Uskonnon tehtävä on lohduttaa raskautettuja ja raskauttaa lohdutettuja.

Isänmaallisuudesta roomalaiskatolinen John F. Kennedy sanoi 50 vuotta sitten: älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykään, mitä te voitte tehdä maanne hyväksi.

Luulen nyt kirjoittaneeni kuusi näennäisesti viatonta blogitekstiä lyhyen ajan kuluessa saartaakseni lukijan monesta suunnasta. Uskonnollinen puhe on tässä vertauskuvallista. Kohtalainen yksimielisyys vallitsee siitä, että Raamattua on luettava sen keskustasta käsin, ja keskusta on kolme tai neljä evankeliumia. Niissä ei puhuta esimerkiksi homoseksuaalisuudesta eikä naispappeudesta, mutta sen sijaan paljon esimerkiksi avioerosta ja prostituutiosta. Ydin on kuitenkin kaksoiskäsky: tehkää toisille niin kuin haluaisitte itsellenne tehtävän. Älkää menkö Mika Waltarin erehdykseen, että miten voi rakastaa itseään kun on niin huono ja kovassa krapulassakin.

Itse eli minä on se väline, jota käyttäen voi tehdä jotain.

Kirjoittamalla loukkaavia asioita esimerkiksi isänmaallisuudesta ja kansallistunteesta halusin luoda tilanteen, jossa voin kysyä isänmaan ja Suomen kansan miehiltä ja naisilta: mitä te olette tehneet ja mitä te aiotte tehdä maanne ja kansanne hyväksi?

Milloin aiotte lopettaa valituksen? Milloin väsytte kasaamaan kieltoja esteitä eli vetämästä piikkilanka-aitaa suomalaisuuden ympärille?

Me elämme kielessämme ja me elämme menneisyydessämme. Ellei meillä ole äidinkieltä, emme osaa nähdä edes unta. Ellei meillä ole omaa maisemaamme, me emme osaa rakentaa tulevaisuutta.

On tarpeetonta väittää, että Suomi on parempi kuin Venäjä tai Ruotsi tai Somalia. Ei elämä ole mikään maaottelu. Me eli te, jotka luettu, ja minä, joka kirjoitan, olemme tässä maassa ja kielessä ja tämä on osa meitä.

Jottemme harhaan kääntyis – jottei kansamme nääntyis – me voimme estää 1800-luvun pikkuporvaritaiteilijoiden sairauden, pitkästymisen ja inhon (Langweil und Ekel – l’ennui et la nausée), joka johti ensimmäiseen maailmansotaan.

Samaan aikaan Suomessa: meillä oli sata tuhatta ihmistä, jotka saivat aikaan suuria: sonniyhdistyksiä, osuusmeijereitä, omankielisiä kansakouluja, sahatavaraa, jopa kirjallisuutta.

Kun synnyin, suomalaiset olivat ainoana maana maailmassa torjuneet asein suurvallan maahanhyökkäyksen, jonka tarkoitus oli tehdä kertakaikkisesti loppu siitä, mitä täällä oli rakennettu. Kun kasvoin, englanninkieliset historioitsijat olivat alkaneet kirjoittaa, kuten he tekevät edelleen: Suomesta oli tullut Neuvostoliiton nöyrä satelliitti.

Täytyy varmaan olla täällä asunut, jotta ymmärtäisi, että me emme ole koskaan olleet Paasikiven – Kekkosen linjalla, vaan aina Mannerheimin. Mannerheimin viaksi on näinä aikoina pantu jopa ne vuoden 1918 julmuudet, jotka olivat perinteistä saksalaista sodankäyntitapaa. Itse hän oli alkujaan niin venäläistynyt, että osasi opettaa meille tuleville sukupolville poliittisen viisauden: älä koskaan luota venäläiseen. Ole ystävällinen ja varo turhia provokaatioita, mutta älä hetkeäkään luota isovenäläiseen, joka on jo orjuuttanut 50 kansakuntaa.

Haluaisin suistaa puhetta ”kansallisesta kilpailukyvystä”. Kansallinen kilpailu on verisen 1900-luvun ajatuksia. Ranskalainen paroni de Coubertin astui näyttämölle samassa ovenavauksessa kuin muutkin rasistit. USA otti värillisiä joukkueeseensa 1932 ja harmi oli suuri, kun he heti voittivat kultamitaleja. Ruotsalaiset olivat jo pidempään vihjailleet, että suomalaiset eivät oikeastaan olleet mongoleina sopivia voittamaan mitaleja. Mitäpä suomalaiset sellaisilla.

Meille on kykyä osallistua jopa solisteina kansakuntien konserttiin.