Hienoja sanoja, huonoja sanoja

Kun äidyin kehumaan julkkiksena inhoamani Hjallis Harkimon keskusteluohjelmia, oppinut ystäväni kiteytti: meillä osataan vain debatti, ei dialogia.

Siinä oli diskurssianalyysia. Kuka jaksaa kuunnella, kun Kiviniemi ja Urpilainen kälättävät ja Päivärinta ei osaa ammattiaan? Tuloshan on mölyämistä.

Epäilen että Hjallis, joka on tiettävästi äitinsä puolelta ruotsinkielistä rahasukua, edustaa töykeydessäänkin jotain valtakulttuuristamme poikkeavaa. Ainakin hänellä on purjehtijan kyky luovia ja reivata kesken keskustelun. Hänen käsittelyssään A. Stubbistakin paljastui ihminen viidessä minuutissa.

Ihmettelen tätä ja vetoan lukijoihini, teihin. Asiahan on ajankohtainen. Viime päivien tapahtumien johdosta studioissa on jatkuvasti käynyt erilaisia asiantuntijoita, joista vain jotkut osaavat puhua kameralle ja ei kukaan selittää sitä, mitä tämä on, mitä voi vielä tapahtua?

En moiti näitä asiantuntijoita. Heillä on toiset pätevyysalueet.

En rupea vieläkään komentelemaan lukijoitani. Kielikuvani blogin kotirauhasta on rikosoikeudellinen. Kotirauha vallitsee, vaikkei omaa ääntään kuulisi. Tässä tapauksessa tarkoitan, että dialogi on suurenmoinen asia, ja sitähän meillä on jatkuvasti. Debatti on pelkästään hyvä. Mölyäminen ja mylvähtely tuo mieleeni gorillan, jonka on oman mielipiteen puuttuessa rummutettava rintaansa ja karjahdeltava. Useimmiten debatti katkeaa arroganssiin eli julkeuteen. Kotirauhan suojaama blogin ylläpitäjä voi tyhjentää tuvan.

Tapasin kadulla erään toisen akateemisen ystävän ja ajattelin, että hän taitaa olla nyt oikeasti vanhuuden sairas. Tuttu arroganssi tuntui nyt pulppuavan miehen sisältä eikä enää tilanteista. Meillä entisessä TKK:ssa joku häjyläinen eli siis kollega määritteli, että arroganssin huippu on 30-vuotiaana professoriksi kutsuttu, Stanfordissa väitellyt fyysikko. Niitähän kulkee siellä irrallaan. Saattavat jopa puhutella kahta kertaa vanhempaa kollegaa jäljittelemättömällä tyylillään: ”Kuule hei, minä en yleensä tuhlaa aikaani puheisiin idioottien kanssa, mutta paljonko kello on?”

Debatti on pahimmillaan yritystä nolata toisia ihmisiä mutta normaalisti ihan innostavaa vakavasti eriävien mielipiteiden kamppailua.

Opin hiukan juristin ammattia nuorena, kun olin oppinut jostain ”paholaisen asianajajan” nimityksen, ja selityksen, jonka mukaan kardinaalikollegiossa voi esiintyä tällainen toimija keksimässä kaikki mahdolliset vastaväitteet enemmistön mielipiteelle. Ongelmana voi olla jonkun vainajan julistaminen autuaaksi, ellei kerrassaan pyhimykseksi.

Luin siis protokollat ja kirjelmän luonnoksen ja menin esittämään vastaväitteet. Pian myönnettiin avoimesti, että on hyödyksi käydä esitettyä vastaan käyvät käsitykset ennen inlagan jättämistä tuomioistuimelle, koska joka tapauksessa on se vaara, että vastapuoli keksii ne, ja siinä sitä sitten ollaan sen puhtaan kaulan kanssa.

Debatissa on samoja piirteitä kuin lainvalmistelussa. Täydellinen idiootti, jolta kukaan ei odota muuta kuin että hän murenisi omaan vähäpätöisyyteensä, saattaa höläyttää huomautuksen, joka järisyttää perusteita. Kun tuo on noin, niin tuo ei voi olla näin. Ja idiootti on oikeassa.

Radiossa kysyttiin poliitikolta, että jos taiteessa on kysymys kauniista ja rumasta, niin mistä politiikassa. Vastaus ei ollut hullumpi: yksityisestä ja yleisestä edusta. Dialogissa ei ole syytä selitellä, että kysymys haiskahtaa dialektiselta eli vastakohtien arvellaan johtavan synteesiin. Politiikassa näin ei ole. Kysymys on yhteen sovittamisesta.

Haluaisin poliitikot näyttelijäntyön kurssille, Nyt vain Timo Soini osaa kuulla sen tunteen, joka on tosiasiakysymyksen takana, ja vastata vakuuttavasti asian vierestä.  Kuvittelen itseni poliitikoksi televisioon. ”Onko eläkeikää nostettava.” Ehkä minulla olisi rohkeutta vastata: ”Yritetään yhdessä löytää ratkaisu. Minusta tuntuu että ei väkisin, mutta pelkään, että pian ollaan pakon edessä.” Dialogia, ei debattia.