Kankkula H.l.

Gronowin kirjassa ei puhuta paljon sota-ajan radiosta, koska siitä on hyvä kirja, Lasse Vihosen ”Radio sodissamme 1939-1945” (SKS 2010) maininnoin esimerkiksi sellaisista täysin tuntemattomista DJ-yleismiehistä kuin Olavi Virta ja Tapio Rautavaara. Vähälle jää myös viihde, etenkin ”rillumarei”, koska siitä on Paavo Oinosen väitöskirja ”Pitkä matka on Tippavaaraan… Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945-1964” (SKS 2004).

Tiedän ettette te, korkeasti oppineet ja jalosukuiset lukijat, huomaa edes otsikon vitsiä. Ennen oli esimerkiksi Pyhäjärvi O.l. ja Lappi T.l. Kunnan nimeen liittyi virallisesti, väärinkäsitysten välttämiseksi, viittaus lääniin.

Koska Kankkulasta ei todellisuudessa tiedetty muuta kuin kukaties alkusoinnun vuoksi keksaistu ”Kankkulan kaivo”, se paikka mihin rahat menivät, ”H.l.” on vitsi, mutta luullakseni myös piikki Hella Wuolijoen käsikirjoittamaa ”Työmiehen perhettä” kohti suunnattuna, puhumatta Niskavuori-sarjasta. Hämeen lääni ja jotenkin hämäläisyyteen vivahtava puhetapa tai nuotti on käsitetty maassa vanhastaan arvokkaaksi.

Tuo viihdeohjelma – poikavuosieni ihastus – ei aukea keski-ikäisellekään kuulijalle, joten sitä Areenasta löytyvää näytettä on turha ihmetellä. Parodiointi näytti kohdistuvan suomalaiseen iltamaperinteeseen mutta kohdistui todellisuudessa Yleisradioon itseensä. Mukana oli naurettavan rikkiviisaita esitelmiä sangen omituisista aiheista ja tyyliin Martti Silvennoinen tai Unto Miettinen tehtyjä ”vanhan kansan muistihirviöiden” haastatteluja ja niihin yhdistettynä ”kuulokuvia” paikkakunnalta.

Mukana oli myös sitä, missä Pekka Tiilikainen oli loistava ja Hannu Taanilakin kohtalainen – mitä radioselostaja puhuu, kun ei ole mitään kerrottavaa. Tiilikaisen sanotaan opettaneen nousevia radioselostajia avaamalla studion ikkunan ja käskemällä selostaa näkemäänsä. Ulkona ei tietenkään ollut mitään varsinaista nähtävää. Tiilikainen osasi. Viidenkympin hiihto merkitsi siitä huolimatta, että kilpailijat starttasivat minuutin välein, jopa puolen tunnin odottelua, eikä käytettävissä ollut edes väliaikatietoja.

Juttelin taannoin taksissa. Kuljettaja oli palveluhenkinen ja haarukoi rupattelun aiheen, joka tuntui kiinnostava asiakasta eli minua, ja sellaiseksi osoittautuivat radio-ohjelmat. Vaikka olin pipopäisessä kuosissani, kuljettaja vaistosi oikein ja valehteli kuuntelevansa itse mielellään Ylen ykköstä.

Jaarittelun lomassa taisin mainita, että Hannu Taanila oli voimansa päivinä koko peto tekemään sujuvia esityksiä vaikeista aiheista, kuten kirkkomusiikkipäivistä Leipzigissa. Kuljettaja toisti kysyvästi nimen ja sanoi: ”Nyt täytyy sanoa, että ei soita mitään kelloa.”

Niin se käy.

Oinonen toteaa hiukan epämääräisesti, väitöskirjan kun täytyy olla tieteellinen, että sodanjälkeinen hiukan punaisempi Yleisradio epäonnistui, koska Hella Wuolijoki yritti valistaa kansaa sosialismin ihanuudesta aivan samoin äänenpainoin ja samalla koulumestarimaisuudella kuin kansaa oli yritetty sivistää sosialismin hirmuteoista ennen sotia. Kävi ilmi, etteivät kuulijat perustaneet kummastakaan. Kuulijat eivät halunneet valistusta, joten radion ja sitten television tehtävä muutettiin. Eino S. Repo ja hänen henkensä lapset, kuten juuri Taanila, tekivät parhaansa luodakseen valoa pimeyteen, mutta arvioisin tuloksen jääneen heikoksi.

Olen ennenkin sanonut, että Eljas Erkko pelasti Suomen länsimaaksi hankkimalla oikeudet ja ryhtymällä julkaisemaan Valittuja Paloja 1945 ja 1952 Aku Ankkaa. Lisäisin kolmannen nimen, joka ei tiettävästi ollut Erkon, vaikka ei liioin Erkosta riippumaton – O.Y. Suomen Gallup, 1945.

Sitä kukaan ei ole minulle kertonut, mahtoivatko filmimogulit Särkkä ja Orko käyttää mielipidetutkimuksia. Ei heidän varmaan tarvinnut, koska Reino Helismaa oli jo keksitty ja Esa Pakarinen myös. Särkän ei tarvinnut ”itkeä koko matkaa pankkiin”, koska hän entisenä liikepankin konttorinjohtajana taisi asua pankin huoneistossa.

Yle käytti tutkimuksia. Viime vuosikymmenet niistä on vastannut Finnpanel. Tarkastin kerran gradun sen toiminnasta ja vakuutuin. Tarkkaa on, enkä keksinyt metodisia virheitä. Nämä tietävät ja ovat panneet verkkoonkin tiedot, mitä kuunnellaan ja katsellaan, ketkä ja milloin.