Puukko II

Kustaa Lammin puukko

Kirjoitin eilen, ettei puukko ole oikeasti hyvä mihinkään. Toisaalta puukko oli aina välttämätön matkassa kaiken varalta. Sitä tarvittiin, jos reki petti tai aisantappi katosi. Veneessä ja kalassa puukottomuus on edelleenkin kevytmielistä. Autossa puukko on hyödyllisempi kuin hylsysarja – suositan tyyppiä, joita saa rautakaupasta kolme kympillä. Tuppipuukko on välttämätön haalaritöissä, mutta kallis se ei saa olla, koska ei sitä ole aikaa lähteä etsimään.

Osasin joskus vuolla kirvesvarren. Se on hyvin vaikea tehtävä.. En osaisi enää. Vuolemisessa jokin muistuttaa viulun soittamista. Väline, kulma, voima ja viillon suunta ovat kaikki tärkeitä, ja niiden oppimiseen menee vuosia.

Jopa tavarataloista löytyy sopivia vuolupuukkoja, joskaan ei välttämättä hyviä. Alan huippuja ovat eilen mainittu Tommi-puukko ja pohjoinen Pekanpään puukko, jossa kaikki on paikallaan, terän pituus, tasapaino, teroituskulma, materiaali. Kumpaakaan ei ole helppo löytää. En edes tiedä, onko Keräsen ja Hartikan suku miten jatkunut.

Anssi Ruusuvuoren ansiot olivat suuret jo ennen tämän kirjan ilmestymistä. Hän selostaa esipuheessa osuutensa Kansallismuseon puukkonäyttelyn pitämiseen; se oli kuulemma eniten yleisöä vetänyt näyttely kautta aikojen. Kävin siellä pitämässä jonkin esitelmän. Väkeä riitti ja kokoelma oli mahtava. Nyt kirjasta ilmenee, että museoihmiset olivat kerran innostuttuaan kaivaneet varastoista kaikki puukot ja kääntyneet myös keräilijöiden puoleen.

Vilpittömät onnittelut. Kun puukko kaiken romantiikan jälkeenkin liittyy hyvin voimakkaasti suomalaisuuteen, ja sekin pitänee paikkansa, että vain suomen kieli erottaa toisistaan puukon ja veitsen, mikä olisi soveliaampi näyttelyesine tai keräilyn kohde?

Siitä voisi urputtaa, että kirves oli perustyökalu ja että toistaiseksi ainoa suomalainen kansainvälinen innovaatio on hirsikämppä, nimenomaan lamasalvos, joka tuli Delawareen savolaisten mukana 1600-luvun lopulla. Silti: puukko on henkilökohtainen. Se on oma. Sitä ei lainata noin vain. Siinä on taikaa. Se istuu omistajansa käteen – puukon erottaa veitsestä juuri mahdollisuus kymmeneen erilaiseen otteeseen. Sama piirre erottaa sen tikarista, joka on tarkoitettu pistämiseen.

Puukkoja tarvitaan tietynlaisessa yhteisössä, jossa on aivan määrätynlaista metsää. Lapissa leuku on sovellettu risujen tai luiden hakkaamiseen ja kotapuiden teroittamiseen. Liikkeellä oltaessa, esimerkiksi uitolla, kirves on puukkoa paljon parempi tulien tekemiseen. Ennen tottuneen luonnossa liikkuja tunsi siitä, että kun hän ryhtyi tekemään tulia, aseina olivat omat näpit ja kirves – puukkoa ei tarvittu.

Ruusuvuori kainostelee suotta. Todettuaan oikein, ettei puukkoja – eikä maailmalla veitsiäkään – ole tutkittu kunnolla hän leimaa itse ottamansa valokuvat, joita kirjassa ja Kansallismuseon tietokannassa on 2 000, ja luokittelu- ja lajittelutyönsä joksikin muuksi.

Hän on väärässä. Väitöskirjoja hyväksyneenä ja hylänneenä sanon lyhyesti, että tämä teos olisi tällaisenaan erinomainen väitöskirja, oppiaineena mielellään kulttuurihistoria. Suomessa painotus esineelliseen kulttuurihistoriaan on jo perinteinen. Toivoisin suomalaisten käyttöesineiden ja työkalujen historiaa. Esimerkiksi puunkaatoon soveltuva saha on ruotsalainen teollisuustuote 1800-luvun lopulta.

Toivon, että vaikkei Ruusuvuori sattuisi olemaan maisteri tai vastaava, hän miettisi tohtorin arvoa ja siis tutkijana jatkamista kahdesti. Puukkojen tutkimus on nyt jotain aivan toista kuin pari vuosikymmentä sitten. Pelkkä ”Aboa vetus” –puukko 1300-luvulta eli siis Turun keskustan kaivauksissa muutama vuosi sitten löytynet esine, vie minunkin arvailuni puukon myöhäisestä  syntyperästä. Puukkojemme vertaaminen esimerkiksi englantilaisiin on nyt mahdollista. Tiedämme, että Englannista puut poltettiin jo keskiajalla. Saksan pohjoisrannikko ja Baltia olivat puukkoaluetta. Ne olivat melkein katkeamatonta rämettä ja märkää metsää, kunnes 1800-luvun vesistöjen järjestelyt muuttivat maiseman ja elinehdot täydellisesti.

Lopuksi: puukkojunkkarit eivät yleensä pyrkineet puukolla lyödessään tappamiseen, vaan häpäisemiseen ja kivun aiheuttamiseen. Sitten homma meni yli, ja ruumiita alkoi tulla aivan liikaa. Häjyily loppui kuin seinään, kun Pohjanmaan rata kuljetti kasakat paikalle vaikka kesken häiden. Ja puukkojunkkarien perilliset ryhtyivät puukkosepiksi ja sukulaiset myivät puukkoja junassa matkustaville.