P.D.Q.

Kuten tunnettua, P.D.Q. Bach (1807-1742?) oli Johann Sebastian ja Anna Magdalena Bachin 21. lapsi.  Kun hänen musikaalinen lahjakkuutensa pantiin kotona merkille, hänet toimitettiin välittömästi orpokotiin. Niinpä hänen oma soittimensa, jonka vaikutusta hänen myöhempään tuotantoonsa voi tuskin aliarvioida, oli kukkopilli.

Vahvistamattoman tiedon mukaan Leopold Mozart kutsui hänet opettamaan pojalleen Wolfgangille biljardia, ja kerrotaan myös, että P.D.Q. (lyhenne nimestä Pretty damn Quick) oli välitön syy Beethovenin kuurouteen.

Minulle uudelleen ajankohtainen on levyn ”The Short-tempered Clavier) A-duuri-jokin – mahdollisesti kaanon, Big Benin sävelmästä, kahdentoista lyöntejä lukuun ottamatta. Samaan teoskokonaisuuteen kuuluvat mm. kanoniset variaatiot sävelmästä ”Maijall’ oli karitsa” (Mary had a little lamb), jonka osa on koraalipreludi seitsemänneksikymmenenneksi sunnuntaiksi uudenvuodenpäivän jälkeen, neljän päivän haarukassa suuntaansa.

Tuo A-duuri on kiinnostava siksi, että olen asentanut iPadini näyttämään uljain, roomalaisin numeroin koko ruudun täydeltä parlamenttitalon kelloa, ja se lyö myös! Mielenkiintoista on, että apu on suuri, koska vähän väliä tai ainakin silloin tällöin käy niin, että haluan katsoa televisiosta uutiset. Kun kello lyö esimerkiksi 22:00, ovat television setä ja tätikin valmiina, seurassaan Pekka Pouta ja joku urheilutoimittaja, joka saa kuulla, että kaikkensa pojat antoi, mutta nälkä on kova, tietysti tämä on pettymys mutta suuri askel lajille.

Koska en muistanut ottaa asiaa puheeksi viimeksi Sarasteen kanssa, ehdotan blogin kautta, että panisimme paremmaksi ”P.D.Q. Bachin” eli professori Peter Schickelen (Hoopla University in the Sticks) eli alkujaan Juillardin konservatorion Retuperän WBK-henkisen menon, jota muuten on jatkunut jo vuosikymmeniä.

Voisimme kokeilla levyllä ”The Wurst of P.D.Q. Bach” olevaa ”New Horizons in Music Appreciation” –menetelmää, jossa Beethovenin viides sinfonia selostetaan. Kapellimestari Heilige Dankgesang ottaa tuolla levyllä pistevoiton New Yorkin Höyrymyllyn orkesterista, vaikka ainakin kolmas klarinetti joutuu farmisarjaan ja oboe vetää kadenssin pitkäksi. Ennen kaikkea, toteavat selostajat, on aikoihin eletty, kun orkesteri kadottaa ensin teeman ja sitten pääsävellajin (c-molli), mutta aina yhtä järkähtämätön kapellimestari, aivan puun takaa, vetää suoraan siniviivalta – C-duuriin!  Reppu heilahtaa, ja siellä on!

Olen kaavailut puheradioon sopivia kappaleita. Esimerkiksi Schumannin pianokonserton finaalissa on kohta, joka ei partituurissa näytä pahalta, mutta jossa moni mestariluokan pianisti on lukkojarrutuksesta huolimatta kääntänyt esityksen katolleen. Cortot teki sen Helsingin konsertissaan kaksi kertaa. Levyillä on useampiakin esimerkkejä taidokkaasta pedaalinkäytöstä ja suttaamisesta vasemmalla kädellä. Kysymyksessä ovat tietenkin taidot, joita ilman esimerkiksi Chopinin soittamiseen ei kannata edes ryhtyä. Siellä on yllättävä määrä rupisia kappaleita, joista selviytyy, kun jättää jäätävästi osan nuoteista soittamatta, bassolinjaa hukkaamatta.

Tässä yhteydessä haluaisin kiinnittää myönteistä huomiota urkuri Kalevi Kiviniemeen, joka näkyy julkaisseen sadannen äänilevynsä. Yksi hauskimpia on ”Wurlitzer”, Montin Czardas ynnä muita vähemmän arvokkaita teoksia esitettynä luultavasti maailman suurimmilla kinouruilla.

Vakavasti puhuen hänet uuden levytyksensä ranskalaisesta, meillä käytännössä tuntemattomasta urkumusiikista, ovat rajua tavaraa – Fauré, Dupré, Franck.  Omalla ostoslistallani on Ssaint-Saensin urkusinfonia ja samalla levyllä oleva Poulencin urkukonsertto. Suomensin joskus Poulencin lauluja ja miellyin mieheen suuresti.

Niille lukijoille, joilla on onni asua pientalossa tai ketunraudat naapurin ja isännöitsijän varalle vireessä, Kiviniemellä on todella meluisia eli siis riemukkaita viritelmiä mm. Wagnerista. Mutta – ei heikkkohermoisille!

Huomenna palaan ruotuun. Julkaisen Gardinerin täydellisen indeksin Bachin kantaattilevytyksistä Monteverdi-kuoron ja orkesterin kanssa. En ymmärrä lainkaan The Gramophonen levyoppaan kitinää Maasaki Suzukin väitetyistä ansioista, mutta sitä vastoin myönnän lukkarinrakkauden Karl Richterin 50- ja 60-luvun kantaatteihin, etenkin unohtumattomien solistien vuoksi (Fischer-Dieskau, Seefried, Janowitz…). Diesel-Fieskaun loistonumero löytyy nimellä Karl Richter, Bach, Famous Cantatas BWV 140, 56, 51, 147, 4, 202 (DGG) 2.10.1997. (MP3 Amazon & iTunes)