Sukukansani

Kuvassa Kalevi Wiikin mukaan ostjakki, voguli ja tseremissi. Hetki sitten on laulaa kajautettu ”Yoldian meren rantamill’ mie ylenin briha nuori...” ja juuri kuvanottohetkellä on alkamassa kilpailu alkuhärän kyljyksistä.

Kuva on tarkoitettu johdannoksi sukukansojen problematiikkaan.

Pohjanmaalta tunnetaan erittäin suuri määrä röykkiöhautoja (gravröse), aivan pronssikaudelta asti. Rautakaudella näitä pohjalaishautoja on arveltu Satakunnan eränautintojen merkeiksi. Hautatyyppi ja hautaamistapa ovat hyvin tavallisia kaikkialla nykyisessä Ruotsissa, Gotlanti mukaan luettuna.

Muinaisisillä oli kätevä tapa yhdistää hautamuistomerkki ja rajamerkki. Neoliittisen kivikauden tutkijat ovat arvelleet, että jopa Stonehenge, vähäisemmistä kivirakennelmista puhumattakaan, ovaat eräänlaisia kuolleiden kaupunkeja.

Sormenjälkitutkimusta ei ole tehty, mutta äitini sukukansa lienee tätä väkeä. Vahva tieteellinen todiste on suvussa sitkeästi esiintynyt sukunimi ”Stenhäll” eli kivipaasi – tiedossa tosin on, että nimen kantajat eivät osanneet ruotsin sanaa, mutta ”kivipaasi” on hieno nimi.

Isän puoleisen esi-isäni haudan olen löytänyt itse ja kertonut siitä tässä blogissa. Se sijaitsee noin 14 metriä kaakkoon eräästä ulkokäymälästä Savonlinnan kaupungisssa, aikaisemmassa Säämingissä, tätä aikaisemmassa Rantasalmen pitäjässä. Alue oli tunnetusti Äyräpään talonpoikien eränautintoja, ja joku Kemppinen vilahtaa jossain rangaistujen tai verotettujen luettelossa sillä seudulla peräti 1400-luvun lopulla. Sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa, siis viranomaisissa.

En ole sukua suomalaisille. Sukukansani ovat toisaalta ruotsalaiset, toisaalta venäläiset. Puhun kieltänne. Luullakseni biologiset edeltäjäni ovat puheet kieltänne tuhat vuotta, pienin poikkeuksin.

Siksi en matkaile Neuvostoliitossa, en ole matkaillut enkä aio matkailla. Pelkään että valitsevat vahingossa minut esimerkiksi pääministeriksi, ja kuinka sitten suu pannaan? Jo nyt joudun joskus ottamaan juoksuaskeleita, kun venäläisen turistibussin opas kerää laumaansa. En ihmettele.

Täytynee kirjoittaa näkyviin, että vaihda hiukan sävyä. Luonnollisesti utelliaisuuteni herää ja haluan ymmärtää, miksi suomenruotsalaisuus herättää raivokkaita äänenpainoja. Sen sanoin jo. On myös huvittavaa seurata kommenteista, miten moni nuori ihminen ei ole vielä huomannut, että samalla hetkellä kun rupeaa räyhäämään asiattomasti, alushousut putoavat nilkkoihin. Tarkoitan että asianomainen tulee näyttäneeksi jotain sellaista minkä hän ei kenties haluaisi näkyvän julkisesti.

Eilen joku neuvoi lukemaan Kalevi Wiikin oleelliset opukset, mutta jätti mainitsematta, kuuluvatko niihin myös ”Vepsän vokaalisointu” ja ”Fonetiikan perusteet”. Ainakin ne ovat tiettävästi kelpo kirjoja.

Toisin sanoen kadehdin fundamentalisteja, ankaria ateisteja ja monia muitakin aatteen miehiä ja naisia. Mahtaa olla muhkea tunne, kun tietää totuuden. Tästähän on vanha teekkarilaulukin – ”Hän hallitsee muun muassa kaiken, tosin vain täydellisesti...”

Itse esitän arvailuja, hypoteeseja ja joskus alkeistietoja erinäisistä asioista, kuten tietoverkon aiheuttamista oikeudellisista kysymyksistä tai esimerkiksi historiasta. Niinpä on aika paljastaa suomenruotsalaisuuteen kohdistuvankiinnostuksen toinen lähde, uusi korkeatasoinen kirja.

Tarkiainen, Kari: Finlands svenska historia. 1 : Sveriges Österland : från forntiden till Gustav Vasa. Helsingfors : Svenska litteratursällskapet i Finland, 2008.

Myös toinen osa, jonka on kirjoittanut Nils Erik Villstrand, on hyvä. Tätä nykyä olen kiinnostuneempi muinaisuudesta. Rautakaudesta taaksepäin on tullut kymmenisin vuotta niin paljon uutta, merkittävää tutkimusta, että sen koostaminen yksiin kansiin on kiitettävä teko.