Sipilä ja Takamäki I

Sipilä ja Takamäki I

Jarkko Sipilä on jäyhä jököttäjä sekä hahmona että kirjoittajana. Joudun kirjoittamaan hänen rikosromaaneistaan vähän pidempään eli ainakin kaksi postausta, koska minulta meni niin paljon aikaa ennen kuin aloin ymmärtää niitä. Itse asiassa luin ne kaikki.

Periaatteessa korostetun realistinen, erittäin ohuin henkilöhahmoin toimiva kotimainen dekkari on jotain täsmälleen sellaista, mihin en halua hukata aikaani.

Panin näissä kirjoissa merkille joukon täysin tosia tietoja, jotka eivät ole yleisesti tiedossa, ja käsitin myös, että toistoisuus – alituinen kahvinjuonti, sompailu sieltä tänne ja täältä tuonne Helsingissä – on kirjallinen keino.

Jännärin kirjoittaja joutuu luovimaan. Tarvitaan tarina, ja melkein kaikki tarinat ovat valheellisia, paitsi totuudenmukaiset tarinat, jotka taas ovat epäuskottavia.

Tarina eli juoni tihentää, tiivistää ja korostaa. Myös Sipilän kirjoista voi sanoa, että moni asia maistuu todelta ja tekee lukemisesta miellyttävää, mutta itse juonet ovat järkiään mahdottomia. Asialle ei voi tehdä mitään. Kukaan ei ole koskaan voinut. Suuret murha- ja huumejutut ovat sydäntä raastavan arkipäiväisiä ja melkein aina tutkinnallisesti helppoja. Media joutuu väkisin pitämään yllä jotain Kyllikki Saarta ja Bodomia, vaikka molemmissa on jokseenkin selvää, että tekijä on kuollut tai palannut kotiin Neuvostoliittoon.

Panin merkille, että Sipilä on saanut virallisen tunnustuksen poliisivoimilta – ansioristin. Poliisilaitoksiin sijoittamani vasikat eli myyrät raportoivat minulle, että Sipilän kirjat herättävät poliisikunnassa mieltymystä. Tietysti jokaisessa ammattikunnassa on joukko ihmisiä, jotka osaisivat omasta mielestään tehdä mitä tahansa paremmin kuin kuka tahansa. Ja on normaalia, että jos joku osaa esimerkiksi heiluttaa korviaan, osa joukosta miettii mieli mustana, että mikähän tuokin oikein luulee olevansa...

Matti Yrjänä Joensuu oli poliisimies. Hänellä ei kirjoja kirjoittavana poliisina kuulemma ollut töissä sosiaalisesti aivan helppoa. Ei hän vihtynytkään kovin pitkään väkivallan virkamiehenä, vaan ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Joensuuta pidettäneen yleisesti korkeatasoisena alansa edustajana. Olen itsekin tuota mieltä. Tosin viimeistään Joensuun kirjailijan urn aikana Harjunpään kaltaisesta hiukan neuroottisesti itseään tarkkailevasta poliisimiehestä on tullut kurja klisee.

Meillä on kirjallisuudessamme televisio-tyyppinen höyhensarja, jota edustaa esimerkiksi Leena Lehtolainen. Hänen kirjoissaan ei ole mitään vikaa, paitsi että ne ovat aika joutavanpäiväisiä. Sellaista tarvitaan.

Nykänen kuuluu olevan hankala henkilö. Raid-kirjoisssa hän löysi jotain. Odotamme jännityneinä, löytyykö vielä muutakin, koska Raidien skeema kuluu. Kovan kenttämiehen ura saattaa olla sama 15 vuotta max kuin kilpauhreilijoilla.

Matti Rönkä on hyvä ja hänen sankarinsa Viktor Kärppä hienosti löydetty. Jos Erkki Toivanen poistaisi seuraavasta käsikirjoituksesta kaikki Erkki Toivasta miellyttävät käänteet, tulos paranisi. En tarkoita tölviä vaan sanoa, että sivistynyt herrasmiesmäisyys ei ole tässä kirjallisuuden osassa välttämättä hyve.

Sitten on kirjoja, jotka kuuluvat murhateemoista huolimatta aivan toiseen kirjallisuuden lajiin, kuten Reijo Mäen Vares-kirjat. Niitähän olen usein kehuskellut. Päähenkilö on juoppo yksityisetsivä, ja kirjat jatkavat komeasti Pekka Lipposen perinnettä. Ajoittain hurjista (ja liian hurjista) tarinoista huolimatta mieleen tulee nimike ”veijaritarina”. En ole huomannut, että Mäellä olisi sen erityisempää sanottavaa. Hän nyt vain sattuu olemaan erinomainen tarinan iskijä, ja sellaisia tarvitaan, varsinkin jos koolla on suruttomain seurakunta ja tarjolla ns. virvokkeita.

Mainittakoon tässäkin yhteydessä hutilusten mestari, Mauri Sariola. Hänellä oli kirjoissaan ja yksityiselämässään hieno dramatiikan taju. Se on hyvin harvinainen luonnonlahja. Edellinen tuon lajin mestari oli Z. Topelius, jonka kerronta etenee aina kuin hirvi moottoritien laitaa – katsojan henkeä salpaa sekä liikkeen kauneus että vaarallisuus. (...jatkuu)