Pääministerin alushousut

Puhe on siis edellisestä pääministeristä ja KKO:n ennakkotapauksesta 2010:39 eli ”Susanna R:n” kirjasta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu ei ole erikoisen hyvin kirjoitettu. Rikosoikeudessa laillisuusperiaate vaatii, että asioita määritellään. Se mikä ei sovi määritelmään, jää rankaisematta.

Tässä tapauksessa lakiin sisältyvä sanan ”yksiytyisyys” on aiheuttanut vaikeuksia.

Yksityisyys (”privacy”) tuli oikeudelliseen kielen Louis Brandeisin ja Samuel Warrenin kirjoituksesta, joka ilmestyi Harvard Law Review’ssa vuonna 1890. Tapaus oli aika harvinainen. Kaksi silloin vielä nuorta lakimiestä julkaisee tutkimuksen, ja tuloksena on uusi (vahingonkorvausoikeuden) ala.

Brandeisista tuli sitten USA:n korkeimman oikeuden jäsen. Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa hänen vaikutusvaltaansa on kuvattu liialliseksikin (esim. Bruce Allen Murphy, The Brandeis/Frankfurter Connection: The Secret Political Activities of Two Supreme Court Justices, 1983).

Todellisuudessa yksityisyyden suoja johdetaan nykyisin yhä mutkattomammin amerikkalaisesta käytännöstä, ja se on virhe. Pandektioikeus eli se saksankielinen oikeustiede, jota sovellettiin ennen siviililakikirjaa 1900, alkoi yleensä ”persoonallisuusoikeutta” koskevalla jaksolla. Siinä esiteltiin ihmisen oikeus nimeensä, mutta huomiotta eivät jääneet ne näkökohdat, joita nyt nimitetään ”yksityisyyden suojaksi”.

Saksan ensimmäinen oikeustapaus – tekijä tuomittiin – koski valokuvaajaa. Tämä oli kiivennnyt talon seinää pitkin valokuvaamaan juuri kuolleen ruhtinas Bismarckin ruumiin. Ennen Suomen nykyistä lakia puhuttiin myös intimiteettisuojasta tai integriteettisuojasta. Termien sekavuus osoittaa tietenkin ajattelun sekavuutta.

Korkeimman oikeuden päätöksessä minua häiritsee loukkaavien kohtien etsiminen Susanna R:n kirjasta. Löytyihin niitä, mutta osittain prosessioikeudellisista syistä KKO on sivuuttanut sen perustelujen kannalta vaikean tilanteen, että kirja on kokonaan tai laajasti yksityisyyttä loukkaava.

Tämä olisi tärkeä asia. Sihteerit ja kamaripalvelijat ovat aikojen alusta julkaisseet muistelmiaan, jotka ymmärrettävästi poikkeavat suuresti virallisista. Klassikko oli ehkä Prokopioksen ”Salainen historia”, joka sisältää myös erittäin riittävän annoksen panettelua ja vääristelyä (500-luku, kohdehenkilöinä Justinianus ja Theodora sekä sotapäällikkö Belisarius.

Näin KKO joutuu painottamaan kirjan kohteen sukupuolielämää.

Tämä ei ole asian ydin, vaikka media on tietysti takertunut siihen ja tuomitut selittävät valittavansa ihmisoikeustuomioistuimeen.

Seksi on hiukan huono esimerkki yksityisyyden suojasta. Raidat alushousuissa olisi parempi – pääministeri paskalla.

Toivoni mukaan melkein jokainen ymmärtää, että sellaisen valokuvan julkaiseminen tai toimituksen tarkka kuvailu (montako vessapaperia, pesikö kädet), ”kuuluu yksityisyyden piiriin”. Esimerkki olisi myös siinä mielessä parempi, ettei ruuansulatuksen toiminnoissa tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta erittäin monet ihmiset, lähikulttuureissamme käytännössä kaikki, ovat sitä mieltä, ettei ainakaan oudommilla ole asiaa vessaan ja että oven saa pitää lukossa.

Sukupuoliasioiden vetäminen julkisuuteen on joissakin tapauksissa yleisen edun mukaista ja siten sallittua. Ainakin sotilasvakoilu ja tiettävästi muukin valtiollinen vakoilu on kautta aikojen harrastanut sukupuolista provokaatiota (”Mata Hari”) ja pyrkinyt hankkimaan aineistoa, jota käyttäen kohdetta voisi kiristää.

Siksi poliitikon ja sotilashenkilön sukupuoliset edesottamukset eivät varmasti ja kaikkialla ole yksityisyyden suojaamia.

Vai mitä sanoisitte, jos kävisi ilmi, että esimerkiksi presidentillä on etäpanosuhde esimerkiksi naapurivaltion pääministerin kanssa? Minä sanoisin että asia on maan ulkosuhteiden ja poliittisen luottamushenkilön kannalta äärimmäisen huolestuttava.

Kuvittelen ettei erästä henkilöä lennätetty taannoin ulkoministerin tehtävästä sen takia, että hän menetteli naisasioissa (mielestäni) lapsellisesti ja typerästi. Luulen että ainakin myötävaikuttava syy oli turvallisuusriski – vähintään sellainen, että näin löysä mies voi osoittautua vaaralliseksi muussakin yhteydessä.

Viimeksi kirjoittamani on esimerkki. En tietenkään tiedä mitään Ilkka Kanervan tapauksesta enkä sen taustoista, mutta tiedän jotain viranomaiskäytännöstä. Minulla ei ole tarvetta loukata Kanervaa. Voi olla, että hänen tapauksessaan mokailu riitti. Tapaus olkoon sitten esimerkki siitä, että ulkominiteriltä vaaditaan samaa kuin korkeimman oikeuden jäseneltä – selvästi enemmän kuin muilta kansalaisilta.