Sarastro

En voi kirjoittaa arvostelua enkä esittelyä, koska tunnen kirjan ”Kapellimestari” keskustelijat tai kirjoittajat, Jukka-Pekka Sarasteen ja Pekka Tarkan, ja myös kustantajan, Touko Siltalan.

Osallistuisin mielelläni markkinointiin. Voin vain sanoa: ostakaa ihmeessä ja lukekaa. Kyllä tämän jaksaa lukea loppuun.

”Sinfoniaorkesteri on minun mielestäni suurenmoisin ja kaunein laitos mitä ihminen on kystynyt kehittämään. Sinä onnellinen, teet työsi sen kärjessä ja kokoat soivaksi näkemykseksi sen kaikki mahdollisuudet.”

On vaikea uskoa silmiään. Noidenkin virkkeiden kirjoittaja on Pekka Tarkka. Mielestäni ne olisivat häpeäksi viihdelehdistä kurjimmalle. Minun mielestäni ihmisen kehittämistä laitoksista suurenmoisen ja kaunein on polkupyörä (mallia Suomen armeija).

Olisiko Pekka tullut vanhaksi? Ei ole muutamaan kuukauteen edes soiteltu. Olen huomaavinani ihmisenä harvinaisen hallitun ja hillityn Sarasteen kirjatuissa repliikeissä ylimääräistä pidättyvyyttä ja niin kuin tapana on sanoa siirtymisiä vähin äänin (sotto voce) toiseen asiaan.

Harmi. Hyviä kirjoja hyvistä kapellimestareista on tosi vähän. Olli Alho olisi tuntenut sekä musiikkia että varsinkin Radion sinfoniaorkesterin, josta tässä kirjassa puhutaan ansaitusti paljon. Mutta Olli ei ole kauhean hyvä kirjoittaja. Vielä julkaiseva kriitikko, kuten Isopuro tai Lampila, ei voi lähteä tällaiseen. Minä en olisi osannut – en ole riittävän kokenut osatakseni raaputtaa keskustelukaverista esiin sellaista, mikä ei näy pintaan, ja pitääkseni itse pienempää suuta kuin kaveri, joka oikeasti osaa.

Toisaalta, esimerkiksi kirjat Hynnisestä ja Talvelasta eivät ole olleet hyviä, ja Ralf Gothonin omat kirjat ovat paljon muun ohella yksitysmystiikkaa.

Olin mukana erään kirjassa kuvatun illan ja yön Sarasteen mökillä Askolassa, vai olisiko se Pukkilan puolella – kun soitettiin puhelimella Joonas Kokkoselle. Tarkka jättää mainitsematta, että RSO:n käyrätorven äänenjohtaja Esa Tukia on suuri paistitaiteilija, jonka mielestä corno on pientä verrattuna herkullisen paistin valmistamiseen. Ja pianisti Toradze käytteli paistinveistä mestarillisesti.

Herrat puhuvat hienosti Sibeliuksen ”Kullervon” kalevalaisuudesta, vaikka kysymyksessä on kehäpäätelmä. En tiedä, että mitään käsitettävää kalevalaisuutta olisi ollut olemassa ennen kuin Sibeliusta ja Gallén-Kallelaa alettiin myydä tällä nimikkeellä. Lisäksi Kullervo on suomenkieliseksi kansanrunoksi harvinaisen läntinen eli ruotsalainen eli viikinkityyppinen, ja myös historiallisesti myöhäinen. Sibeliuksen käyttämä jakso on sekin länismaisen kirjallisuuden kaikekin suosituin – insestitarina.

Nykyisen folkloristiikan mukaan Lönnrotin Kalevalan ongelma on sama kuin Runebergin runouden – ollaan niin romantiikan muodeissa kiinni, että monet jaksot tuntuvat puhtailta plagiaateilta. Ehkä näemme senkin päivän, että joku vertailee järjestelmällisesti meikäläistä esimerkiksi serbialaiseen kansanrunouteen.

Sain kirjasta joukon erinomaisia vihjeitä. Tietämäni Mahler ja Bruckner –korostuksen lisäksi (etenkin Mahlerin kuudes ja Brucknerin seitsemäs sinfonia) otin kiitollisena vastaan vihjeen Stravinskystä, jonka pianomusiikin olin turmiokseni jättänyt huomiotta. Miten yksinkertaista ja kirkasta!

Saraste ja Tarkka salaavat laajat tietonsa Seppo Heikinheimon vaikutuksista. Sepon omaelämäkerta on nautittava ja kauhea lukukokemus. Mistään ei käy ilmi, että Heikinheimo ja Helsingin Sanomat hyvin luultavasti vierottivat tehokkaasti yleisön uuudemmasta musiikista, muun muassa kehumalla, ja lisäksi kiukuttelemalla karvalakkioopperata – joka jää tässäkin kirjassa sivuun. Olisi sen nyt voinut mainita, että oopperan (ja Savonlinnan) suosio on Suomen musiikkielämän merkillisimpiä tapahtumasarjoja 1900-luvun lopulla.

Lopettaakseni kuin otsikolla ”kolme vanhaa pierua” ilmoitan yhtyväni kiihkeästi Sarasteen ja Tarkan kirjassa vilahtelevaan teesiin: musiikin, kirjallisuuden ja ylimalkaan taiteen tehtävä ei ole viihdyttää yleisöä eikä käydä kaupaksi. Taide vertautuu työhön. Se vaatii paljon vaivaa sekä tekijöiltä että kokijoilta, ja se vaiva palkitsee.