Punaisten ammuttavana – kirjoittaja Martti Nurmi

Vastaanotto oli erikoinen. Komppanian päällikkö oli vaihtunut. Nyt oli päällikkönä mielipuoli, täysin yhteiskunnan vastainen hermokimppu, joka alkoi heti kuulustella.

”Mistäs sinä sieltä tulit, alueelta, joka on lahtarin vallassa? Olitko viemässä täältä tietoja, julkistamassa meidän heikkouksiamme, meidän heikkoja kohtia heille tiedottamassa? Sano, oletko ollut siellä?”

”Sielläpä siellä, missäpäs muualla”, virnuili Martti.

”Jaha selvä. Tiedät kai, mikä on petturin palkka? Se on rintaman läheisyydessä kuolema. Ampuminen pannaan täytäntöön heti. Joudut Hormioon ammuttavaksi. Tänne heti kaksi vartijaa! Kuulitte kai, kun minä sanoin heti!”

Nyt tuli Paanin talon pihasta kaksi miestä. Heille komentaja antoi määräyksen:

”Kuljetatte tämän miehen, petturin Hormioon, jossa ammutte hänet ja palaatte heti takaisin antamaan minulle raportin. Onko selvä?”

”On, on”, vastasivat vartijat.

”Mars matkaan”, Martti kuuli sanottavan. Ties monennenko kerran hänelle. Tämä komennus tuntui kolealta.

Joukko lähti liikkeelle, Martti edellä.

Tavaramakasiinin seinustalla ukotteli isopyssy lähettäen terveisiä Riipiläjärvelle, missä naiskomppania oli edelleen kirkossa, jossa panssarijuna ahdisteli heitä. Kuten oli helppo havaita, kummankaan puolen osumatarkkuus ei ollut minkään arvoista. Kunpahan vaan jyske kuului. Lähimpien rakennusten ikkunat oli ristikoitu liimapaperilla, jotta ne kestäisivät ilman paineen.

Martti mietti, miten karistaisi saattajat kannoiltaan. Käyttökelpoisia keinoja oli useitakin, mutta ehkä ensimmäinen yritys olisi aloitettava heti. Hormioon johtava tie ylittää radan pysäkin etelävaihteella, mutta jalankulkijat käyttivät oikotietä ratapihan yli. Noin parinsadan metrin päässä on Ollilan talo, jonka setämies on Martin tuttavia. Kunpa saisi häneen kosketuksen. Piti ainakin yrittää. Jos saisi vartijat, joille oli määrätty heille vastenmielinen tehtävä, jymäytetyiksi. Vartijat olivat yksinkertaisia, ehkä siis helposti jymäytettäviä. Martti ilmoitti, että pitää käydä Ollilan vessassa, kun on vähän vatsavikaa. Hän lähti Ollilan kartanolle, jossa näki setämiehen häärivän. Tälle hän selitti tilanteen ja suunnitelmansa. Setämies kutsui vartijat tupaan, jonne koko ryhmä meni. Setämies aloitti kahvinkeittopuuhat jutellen. ”Tässä pitää keittää kahvi valmiiksi, kun valkoiset ovat jo Perkoniemessä ja ovat Heinäjärvellä tänne tulossa. Kai teille kahvi tekee hyvää, kun on näin kylmäkin.”

Muuta ei tarvinnut, vartijat alkoivat tähyillä ikkunoista ja olivat levottomia. Setä vähän vielä autteli ja sanoi: ”Kohta niiden pitäisi olla täällä.”

Vartijat ryntäsivät ovelle ja juoksivat pysäkillä olevien tykkimiesten luo. Siellä tuli kiire. Tykki jäi laukaisuvalmiina siihen ja kaikki kiirehtivät Paania kohti. Tietysti tekemään ilmoitusta lahtarin tulosta.

Setämies sai kahvin valmiiksi ja nautti sitä Martin kanssa naureskellen. Uskotko,” alkoi setämies, ”että pian on Paanin talo tyhjä. Ei edes se mielipuoli päällikkö voi niille mitään, eikä hänkään uskalla jäädä sinne. Luulenpa, että kirkkoonkin on lähetetty tieto lähdöstä, joten uskon kirkonkin jäävän nyt autioksi.”

”Sitten varmasti”, todisti Martti ja kertoi Suodenniemen kylän pakokauhutapauksen. ”Mitä arvelet minun olevan viisainta tehdä?” Martti tiedusteli edelleen.

”Sinä voisit jäädä tänne minun kanssani, joskin se saattaisi olla uskallettua, sillä tulevilla kuuluu olevan vähän liian kovat otteet. Luulen sittenkin olevan parasta, että menet täältä rataa pitkin Vammalaan. Ehkä sinä siinä joukossa voit paremmin palvella maatamme. Voitpa ehkä ehkäistä tihutöitäkin. Minä näet tiedän sinun luonteesi ja tapasi. Mutta päätä itse, mikä minä olen sinua neuvomaan.”

Setämies kehotti jäämään heille ja lupasi käydä Paanilla tarkkailemassa, mitä sinne kuuluu. Kuultaisiin uutiset tuoreeltaan.

Martti pesi ja kuivasi kahvikupit ja asetti ne paikoilleen kaappiin. Kun setämies palasi oli pöytä siivottuna.

”Oikein povattiin, siellä ne menee, ja näkyi tultavan kirkoltakin. Saa nyt nähdä, missä kunnossa kirkkomme on ja mistä tulee rovastimme. Tietenkin hän on jossain Mäenkylän torpassa odottelemassa voidakseen taas aloittaa tehtävänsä, joita on jäänyt rästiin. Oletko kuullut kuinka Palmuruusin Vernerin kävi? Hän jäi punaisten perääntyessä ja piiloutui käräjätalon koljaan pirtin alle. Sieltä, kun valkoiset tulivat paikalle, hänet pois yrittäessään ammuttiin. Ei ollut muistanut poistaa käsivarsinauhaansa.”

”Vai sellainen oli Vernerin loppu? Tunsin Vernerin, hyvin hiljainen ja rauhallinen poika, joka ei kissallekaan pahaa tehnyt. Piti kyllä kivääriä mukanaan, mutta uskon, että hän ei ampunut edes harjoituslaukausta. Kivääri lienee jäänyt koljaan tuvan alle ruostumaan.”

”Puhdistustoimet kuuluvat olevan Palvialassa raakoja”, setämies selitti. ”Avustamisestakin kuuluu annetun nappi otsaan. Vaikka niinhän sitä sanotaan, että kauppa on raakaa ja sota on julmaa. Näkyy pitävän paikkansa. Tänne on Tampereelta kuulunut vain vähän uutisia. Ootko sinä kuullut, missä vaiheessa siellä mennään?”

”Mistäs minä olisin uutisia saanut. Ei muuta kuin huhuja, jotka ovat epäluotettavia. Kuitenkin on todennäköistä, että koko kaupunki alkaa olla saarrettuna, ja se sinetöi kaupunkissa olevien kohtalon. Siitä saa myös sen käsityksen, että niin suurin elein alettu vallankumoustaistelu on ajanut karille. Se teki täyden haaksirikon. Mutta minä, voidakseni pidentää elämääni, lähden nyt Vammalaan, koska Hormoon ei päästy, joten kiitos nyt sinulle antamastasi avusta.”

”Luulenpa, että sinä taisit antaa tässä avun koko kylälle, joten kiitos sulle vaan.”

Niin kävely rautatiellä alkoi, kahdeksan kilometriä ei ollut matka eikä mikään. Täytyi vain jotenkin välttää vartiot, jos ehkä jo sellaiset olisi ehditty asettaa radalle. Vartijoita ei ollut. Siis asemalle, ja sieltä kiertäen kauppalaan. Oli varottava, ettei kohtaisi päällikköä, jolta muutama tunti sitten oli saatu tuomio, jonka täytäntöönpano oli keskeytynyt. Täällä oli kuumeinen pako käynnissä. Kaikki työntyivät matkaan, eikä kukaan tiennyt mihinkä mennään. Pääasia oli vain se, että päästään pois.

Martti palasi vielä esikuntaan, joka oli pappilassa sijaitseva läntisen lohkon pääesikunta, tiedustellakseen, mihin joukot pyrkivät. Täällä oli täysin vieraita miehiä, joita ratsuhevoset odottivat ovenpielessä. Ei onneksi näkynyt Paanilta lähtenyttä päällikköä, joka ehkä oli jo perääntyvien alkupäässä.

Miehillä oli suuriääninen riita käynnissä, josta kuului vain osa. ”Kyllä se toteutetaan ja varmasti. Tää talo ja koko kauppala poltetaan. Jos ei sitä muut tee, niin teen sen itse. Myös kaikki sillat on räjäytettävä.”

”Sitä ei tehdä, sen saat uskoa. Siitähän joutuisi syyttömätkin kärsimään.”

”Viis minä niistä. Nyt on alkanut marssi kohti Venäjää. Mitään ei jää jäljelle. Lahtarit ei saa mitään meidän mentyämme. Ala vain sytytellä.”

”Jos et muuten usko, että mitään ei polteta, niin tätä on ainakin uskottava.” Kuului käsiaseen varmistimen napsahdus. Mutta mitäs nyt! Kuului kaksi eri laukausta. Silloin Martti lähti, lähti kovempaa kuin pääsi, ja vasta Kierunperän mäessä katsoi taakseen – ja kauppala paloi.