Oikea tosi-TV

Radiossa sanottiin, että ympäri Suomea puhutaan sunnuntai television iltauutisten Paula Vilénin raportista Haitista.

Pyysin näihin asioihin syvällisesti perehtynyttä ihmistä selittämään, koska tietenkin tuo aika lyhyt jakso vaikutti niin vahvasti, että nyt, siitä kirjoittaessa, tulevat mieleen jotkin vuosikymmenten takaiset Lieko Zachovalovan radiojutut Prahasta vuonna 1968.

Kuulemani selitys meni suunnilleen näin. Saippuasarjojen yksi surkeus on tunteiden teeskentely. Vaikka näyttelijä itkee solkenaan tai hyppii riemusta, katsoja saattaa jäädä jokseenkin viileäksi.

Välittömän tehon aiheuttaa pidätelty subteksti eli se, mitä ei välttämättä sanota aivan suoraan. Silti se purkautuu tunnepaineena, jonka katsoja vaistoaa.

Tällä kertaa puhe oli, toimittajan sanoin, maanpäällisestä helvetistä, ja puheen teki niin vaikuttavaksi se, että toimittaja silmin nähden pysyi vain ponnistellen uutistoimittajan tavanmukaisissa rajoissa.

Samalla miljoona suomalaista ymmärsi, että nyt katastrofiin joutuneet haitilaiset eivät olekaan iloisia, lapsekkaita ja tanssivia ihmisiä, joiden kokemana kärsimys ei jostain salaperäisestä syystä olisi samanlaista kuin sinun tai minun.

Toisin sanoen toimittajan väkevyys rikkoi muutamalla iskulla kliseiset kuvat.

Se on vaikea, harvinainen, lähes ainutlaatuinen teko, koska uutisvirrassamme olemme kaikki varustautuneet erilaisilla paloluukuilla ja tulenkestävillä esiripuilla. Meihin ei toisin sanoen tehoa juuri mikään.

Meillä on voimassa rokotus vouhotusta vastaan, koska kaupiteltu informaatio sisältää enimmäkseen vouhotusta. Meillä on pitävät esteet kauheuksia vastaan – ja varmaan kuuluu ollakin. Ehkä olisi mahdotonta elää eläytymällä maailman suruun. On mahdollista elää eläytymättä ja ennen kaikkea tukeutumalla tavan määräämiin ilmaisuihin, myötätunnon osoituksiin.

Tässä tulee puheeksi rehellisyys ja – mediakritiikki.

Tosi harrastajat muistavat muitakin menneisyyden jääkiekko-otteluita kuin maailmanmestaruuden 1995, mutta luulisin, etteivät he kovin monta ottelua muista, vaan tunnelmia ja nimiä. Urheilutieto on suosittua, mutta se ei välttämättä liity mitenkään itse koettuun.

Muistan Yrjö Nikkasen (Pölläkkälän Ura – Äyräpää) keihäänheiton maailmanennätyksen 78,70 vuodelta 1938, mutta luultavasti sen takia, että luin jo lehtiä 1953, kun tuo ennätys viimein rikottiin ”ilmarintakeihäällä” ja varmaan vallitsevan nationalismin hengessä arvelin minäkin, että amerikkalainen Bud Held oli vienyt suomipojan ennätyksen tavalla tai toisella kepulikonstilla.

Kannatan väkivaltaviihdettä.

Aito hirveys on ylivoimaista. – Katoisitteko te kahden tunnin dokumenttia Haitin näkymistä näinä päivinä? Minä en katsoisi.

On sääli, että väkivaltaviihde pääsee niin vähällä. Sitä ei arvioida eikä arvostella. Minulle henkilökohtaisesti vastenmielisimpiä ovat eräiden lehtien harrastamat selvitykset väkivaltarikoksista ja onnettomuuksista.

Viihteen sairaalloinen muoto on sankarimyyttien rakentaminen. Esimerkki on Yhdysvaltain sisällissota, josta on alkanut näkyä edes hiukan todellisuuden kauheutta lähenevää kerrontaa vasta hiljan. Toinen esimerkki on ensimmäinen maailmansota, josta mukana olleetkin kykenivät vääntämään sankarijuttuja. Kolmas esimerkki on Suomen kansalaissota, jonka todellisuuden raottaminen (V. Linna) aiheutti pitkällisen polemiikin historian vääristelystä ja jossa kuvaukset punaisten kärsimyksistä pyrittiin nollaamaan puheilla valkoisten kärsimyksistä.

Ei kärsimyksiin ole vähennyslaskua. Kosto ei vähennä vääryyttä vaan lisää sitä.

Tuo tositelevisio-otsikko yrittää tähdentää sitä, että meille esitetään todellisuutena myrkyllistä kosmetiikkaa.

Halusin parikymmentä vuotta sitten ymmärtää ammattiani ja keskustelin Turun Kakolassa ajatuksesta, että istuisin kuukauden tai kaksi viikkoa pakkolaitoksen valoisassa yksinäishuoneessa. Ehkä vastuuntuntoiset virkamiehet eivät olisi suostuneet elämysmatkailuuni. Käsitin kuitenkin jo sitä ennen ajatukseni järjettömyyden. Ei vankeudesta saa uskottava käsitystä, jos mielensä pohjalla tietää, että pyytämällä pääsee ulos ja esimerkiksi sairastumalla aivan varmasti.

Ymmärsin senkin, että noiden kokemusten välittäminen on kirjallisuuden ja elokuvan eli siis taiteen tehtävä.