Annu

Olisi selvitettävä, milloin hän kuoli, mutta syntynyt hän oli 1923. Nuoremman sisaren hautajaispäivän näen valokuvistani. Nuoremman veljen kuolemantapauksen tapaturmaisesti asevelvollisena olen löytänyt kirjoista. Aika kauan siitä on.

Sota ei surmannut ketään tuosta suvusta; kansalaissodassa kaatui yksi eno aivan nuorena.

Puhe sodasta selvinneistä on ajattelematonta. Annu oli sodan uhri, samoin hänen luutnanttina kotiutettu miehensä, ja tuho näkyy myös heidän lapsissaan.

He olivat molemmat puolisot etuoikeutettuja. Perheet olivat erittäin toimeentulevia ja arvostettuja mutta vailla raskauttavia perinteitä. Annu oli epätavallisen älykäs ja muutenkin lahjakas. Mies oli yhtä hyvä musiikissa kuin urheilussa ja teki työuransa menestyvänä liikkeenjohtajana pörssiyhtiössä. Annu kävi suomalaista yhteiskoulua, mies ja hänen veljensä Normaalilyseon.

Tutustuessamme he olivat nelissäkymmenissä. Heitä oli vaikea ja epämiellyttävä kutsua kylään, koska he riitelivät ja piikittelivät toisiaan koko ajan. Sitä kesti vuosikymmeniä, kunnes he sitten eläkeikään tultuaan erosivat kaikkien hämmästykseksi.

Sekään ei auttanut. Annu menetti nopeasti otettaan elämästä. Mies avioitui uudelleen, uusi vaimo sairastui syöpään ja kuoli, ja mies pian sen jälkeen.

Joskus sähköjunassa tulee mieleen ”Grani”. Suomenkielisetkin ilmaisivat kotipaikkansa noin; se ei ollut vaatimattomuutta.

Ihmiset ajattelevat vaistomaisesti samalla tavalla kuin tiede. Jos parametrit ovat tiedossa, tulos on johdonmukainen. Jos tulos ei toteudu, on aihetta etsiä syyllinen, asianomainen itse tai hänen pahat vanhempansa.

Jos ihmisen selittä, tuloksena ei ole romaani vaan epätotuus, ehkä tietoinen vale. Ihmisen ja ympäristön kuvioitumisen murskaavat kerran toisensa jälkeen järjenvastaiset tapahtumat, joita kukaan ei osaa ottaa huomioon, ainakaan ajoissa.

Ensimmäinen lapsi syntyi sodan jälkeen pahasti vammaisena. Sitä ennen pari oli solminut avioliiton suututtaen vanhemmat perinpohjaisesti. Annu oli lääkintälottana sotasairaalassa. Kun hän kertoi kihlautumisestaan, isä paiskasi leikkaussalissa tarjottimen kaikkine instrumentteineen seinään ja huusi.

Annu oli menettänyt äitinsä ollessaan 15-vuotias ja joutui silloin varaäidiksi pikkusiskolle ja nuoremmalle veljelle. Kuolinsyy oli kohdun ulkopuolinen raskaus. Sitten tuli talvisota ja sen aikana äitipuoli ja myöhemmin kaksi sisarpuolta. Jatkosodan alkaessa lapset olivat huvilalla Porkkalan niemessä, ja Annu joutui hoitamaan sisarukset ja tavaroita osittain tiettömän taipaleen takaa Kirkkonummen asemalle ja sitten sotilaiden keskellä kotiin. Isällä ja äitipuolella oli liikekannallepanon mukaiset tehtävänsä sotasairaalassa.

Koskaan ei sattunut mitään traagista eikä erikoisen kertomisen arvoista. He eivät eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti. Kysymys ei ole sadusta.

Syyllistä etsiessä mieleen tulee isä, ja kukaties hiukan eloisat kotiolot. Toisaalta näillä lapsilla oli puusepän tekemät nukenkalusteet ja tietysti lapsen mittojen mukaan valmistetut pikku sohvat, pöydät ja tuolit. Koska vanhat valokuvat ovat tallella, siitäkin on todisteita, että vanhemmat keskittyivät lapsiinsa ja pitivät näitä ihmisinä.

Nähdäkseni kysymyksessä on syiden ketju, joka onkin paras syy elää ihmisiksi. Huolimattomasti eläen ja omapäisesti ratkaisuja tehden kykenee pilaamaan viiden – kymmenen muun ihmisen elämän, ja häiriö on lisäksi perinnöllinen.

Luulen tietäväni Annun isän ja siis Annun kynnyskokemukset. Ensin oli kansalaissota, jonka tapahtumat askarruttivat silloisen lääketieteen ylioppilaan mielt vielä 50 vuotta myöhemmin. Sitten kuoli luultavasti tärkein ihminen, ihailtu veli eli siis Annun setä.

Lupaavien sukulaisten teot paisuvat muistoissa. Tässä tapauksessa kirjoja ja papereita jäi sen verran, että arvio oli oikea. Nuori juristi oli jo väitöskirjatyössä, kun pikkuveli toimitti hänet professorinsa tutkittavaksi ja tämä sanoi, että on se sarkooma, syöpä vatsassa, aivan kuten kandidaatti onkin arvioinut.

Läheisen tukihenkilön yllättävä kuolema ei sovi tieteelliseen maailmankuvaan eikä Saksassa viimeisteltyyn koulutukseen. Vaikka Annun isä todella keskittyi syöpäsairauksiin ja sai aikaan mainioita tuloksia, jokin olin pysähtynyt 1920-luvun lopulla, ja se näkyi, tuntui ja kuului vielä 60 vuoden kuluttua.

Siitä saa uskoa tulevaisuuteen, kun näkee, miten nopeasti vielä hiljan naureskeltu pikaterapia – debriefing – eli menetyksiä kokeneiden ja onnettomuuksiin joutuneiden nopea ja päättäväinen tukeminen välittömästi, teknisiä ja oikeudellisia syitä etsimättä ja psykologisoinnit sivuuttaen, on tullut meillä tavaksi. Kokonaiset sukupolvet kostivat isilleen tehtyjä vääryyksiä ase kädessä. Tarvittiin melkein sata vuotta psykoterapiaa ennen kuin ymmärrettiin, ettei se oikeastaan auta, kun osa terapian tarvitsijoista on jo manan majoilla.