Vähällä näytteleminen

Kerrotun (Lauri Meri) mukaan T.J. Särkkä vaati niin hirvittävää ylinäyttelemistä, ettei edes huomannut, että näyttelijät pitivät häntä välillä pilkkanaan.

Se ei ole ihme, koska Särkkä oli vain venäjän kielen maisteri ja pöljä pankinjohtaja Töölöstä, enkä halua tietää, millaisin keinoin hän hankkiutui elokuvamoguliksi.

Ylinäytteleminen (”hamming”) jäi arvostetuksi perinteeksi, josta J. Turkan aikana tehtiin taiteellinen ihanne. Itse perinteen mainio ja rakastettava edustaja oli Veikko Sinisalo.

Tauno Palo ei siihen langennut. Vasta nyt tiedän, että Stanislavskin seuruekin pyöri Suomessa venäläisessä teatterissa (Bulevardin oopperarakennus) ja mestari itse asui siis Bad Grankullassa (Kauniala) kapinavuoden aikana. Stanislavskin suuria ihailijoita olivat Kansallisteatterin Wilho Ilmari ja Eino Kalima. Kalima opetti Tauno Palolle kärsivällisesti ja kädestä pitäen tekniikan, joka sai nimen ”method acting”, kun Stanislavskin opit olivat levinneet New Yorkin kautta Amerikkaan. Mutta Tauno oli väitteen mukaan parempi Kowalski ”Viettelysten vaunussa” kuin Marlon Brando.

Kalifornian aikanamme rouvani päätyi suomentamaan Judy Westonin näyttelijätekniikkaa koskevan kirjan, joka ei ole nytkään Suomessa vähääkään tuntematon. Judy on itse tämän venäläistaustaisen alinäyttelemisen profeetta.

Kävin itsekin pari kertaa hänen studionsa harjoitusnäyttämöllä, jossa muut opetettavat olivat mailin päässä olevaan Hollywoodiin tähtääviä nuoria.

Judyn opetuksista valtavan vaikutuksen teki kuunteleminen. Olen miettinyt, miten tavattoman hyvää tuollainen kurssi tekisi litigaattoreille eli oikeudenkäyntiasianajajille, ja Pauliine Koskelolle.

Näytteleminenhän ei ole temppuilua, vaan tempuista pidättäytymistä, syvää ja pelotonta uppoamista roolihenkilöön niin että jos roolihenkilö koskettaa kynttilän liekkiä, näyttelijä tuntuu kivun ja saa palovamman sormeensa.

Ydin on tämä: vaikeinta näyttelemisessä ei ole puhuminen, vaan kuunteleminen.

Alan mestareita oli Cary Grantin ohella James Stewart, joka oli kehittänyt puhevian – sen mutinan – näytelläkseen silmillä ja voidakseen keskittyä kuuntelemiseen. Saman osaavat mestarillisesti de Niro ja Pacino.

Näyttämö on samoin kuin oikeussali pieni yhteisö. Siellä ei pärjää panemalla levyn pyörimään eli esittämällä dramaattisia monologeja. Pärjääminen edellyttää suvereenia tilan tajua ja kykyä ottaa tila hallintaansa, ja sen jälkeen ”beat” eli niin ikään suvereeni kyky ajoittaa liikkeensä ja ilmeensä muusikon tavoin.

Kun harjoittelimme jotain improvisointia siellä Judithin ateljeessa, sain usein sapiskaa: Jukka, älä näyttele! Kuuntele!

Ajattelin ajellessani televisiostakin tuttua moottoritietä nro 5 (Santa Monica), että olisinpa kuullut ja uskonut tuon nuorempana.

Tauno Palo näytteli silmillään. Oikea-aikainen katse vasemmalle ylös tai vaihtoehtoisesti oikealle ylös osoittautui paljon tehokkaammaksi kuin käsien heiluttelemin ja juoksenteleminen näyttämöllä.

Oikeudenkäynnissä ja kokouksissa se menestyy, joka kuuntelee parhaiten ja hallitsee biitin eli taimauksen. Repliikkien on tultava juuri oikealla hetkellä.

Itse olen näissä asioissa erikoisen huono. Puhun päälle ja pidän esitelmiä. Radio-ohjelmiin olen opetellut ihanteitteni (tätä nykyä Stephen Fry – Tshehov luettuna) loisteliasta kykyä pitää alle sekunnin taukoja ja käyttää crescendoa ja diminuendoa puhuessaan.

Korokepuheissa olen havainnut hyväksi keinoksi aloittaa niin hiljaa ja mutisten, että ihmiset ryhtyvät kuuntelemaan saadakseen selvää.

Mutta tärkeintä on selvittää kuuntelemalla, mitä muuta ajattelevat ja missä he menevät. Supersuoritus on saada juttukaveri / vastapuoli pelkillä katseilla, ilmeillä ja minimaalisilla liikahduksilla tekemään itse se ehdotus, johon on pyrkimässä.

Ihmisten on yleensä helppo yhtyä itse esittämiinsä ajatuksiin.

Tauno Palo ei koskaan näytellyt toisia alas näyttämöltä – mihin Pöysti syyllistyy joskus. Omaan virtuositeettiin turvautuminen saattaa tuhota toisten yritykset, ja näytelmä, elokuva, oikeudenkäynti ja liikeneuvottelu ovat kuitenkin ryhmätyötä eli kysymyksessä on aina ”ensemble”. Kokonaisuus vaikuttaa, ei soolo. Musiikissa yhtyeistä ja kuoroista on pantu kävelemään ihmisiä, jotka ovat liian hyviä. Heidän taitonsa soi läpi, repii kokonaisuuden.