Jorfvas

Eilen sain silmiini ruokakaupan kassajonossa kirjan kylästä, jossa asun. Luettuani sen ymmärrän ympäristöstäni ja elämästäni joitakin asioita, jotka ovat olleet viimeksi kuluneet 35 vuotta lähinnä kummastelun ja kiukun aiheita.

Niin pitkä aika on kulunut siitä, kun muutimme tänne. Meillä oli, tällä pienellä joukolla, joista aivan alkuperäisiä on täällä edelleen kolme perhettä kahdeksasta, erilaisia päättömiä ajatuksia, jotka eivät onneksi toteutuneet. Toisin kuin useimmissa haaveellisissa yhteisöissä meillä sattui olemaan mukana ammattilaisia ja muutenkin lujarakenteisia ihmisiä, joten hanke ei ollut millään muotoa fiasko, vaikka suuret suunnitelmat eivät onneksi toteutuneet.

Ei täällä ole koskaan mitään ihmeellistä ollut tekeillä. Tavanomaisia aikakausien virtauksia vain.

Luin kyläkirjan aivan ihastuneena. Olen suhtautunut seutuun ja kuntaan välillä välinpitämättömästi, välillä ylimielisesti.

Niinpä luin häpeän puna poskilla. Minulla on paperit ja petyykit kulttuurihistoriasta, mutta kävi ilmi, että osa keskeisistäkin käsityksistäni tämän, 35 vuotta ympärillä olleen alueen historiasta, oli aivan virheellisiä ja osa puutteellisia. Muutamassa kohdassa olin oikeassa.

Kai se on sitten totta, että kukaan ei ole suutari omalla maallaan.

Helsinkiä ympäröivät erilaiset mökkiläisalueet, joita määrittelevät kulkuyhteydet. Varattomankin väen on täytynyt asua. Niinpä jokin Malmi tai Tapanila, Lintuvaara tai Puotila eivät kai ole kuuluneet himoituimpiin kohteisiin kiinteistömarkkinoilla.

Pääkaupunkiseudun rakenteen toinen määrittelijä on tehtaat ja kolmas oli maanviljely. Ei Sörkka olisi ollut työläiskaupunginosia ilman työpaikkoja, ja niitähän oli. Kirkkonummella tehdasseudut ovat kirkonkylän tuolla puolen (Kaapelitehdas, Sokeri), mutta tehdaspaikkakunta on myös Jorvas. Täällä oli Airam ja on edelleen Ericsson.

Espoossa ja Vantaalla on komeanimisten sukujen kartanoita vaikka kuinka. Minulle toistaiseksi hiukan hämärästä syystä Kirkkonummella ei ole ihmeesti valtakunnallisesti merkittäviä herraskartanoita eikä sellaisten omistajasukuja. Malliksi tietysti – kirjavia vaiheita kokenut Dannebrog, joka tunnetaan tällä hetkellä Pokrova –nimellä luostarina, oli eräiden Aminoffien omistama. Se on lähinnä yhteensattuma, että tällä kylällä tunnetaan sukunimi Adlercreutz – saman suvun edustajat olivat 150 vuotta sitten todellisia mahtimiehiä.

Muutoin Jorvas on rautatien räjäyttämä paikka. Junat alkoivat ajaa ihan Karjaalle 1903, eikä matka Turkuun kestänyt junalla kuin viisi tuntia. Helsinkiin paikallisjuna kolkutteli puolitoista tuntia – nyt 35 minuuttia. Vaikutus oli yllättävä. Kehä III:n lähellä oleva Mathildberg oli luultavasti Suomen suurin ruusutarha, joka myi tuotteensa etenkin Pietariin. Töölön sokeritehtaan palveluksessa ollut Liljelund tuotti myyntiin 50 000 kiloa omenoita parhaina vuosina ennen sotia – puita oli kaksi tuhatta.

Jokseenkin kaikki puut ja pensaat paleltuivat Talvisodan talvena.

Sitten tuli parenteesi, kuten ruotsinkieliset sanovat, Porkkalan vuokra-alueen aika, jolloin Jorvas oli vuokra-alueella, mutta osa Masalaa, neljä kilometriä tästä, oli taas Suomea.

Kylällä oli iso mylly ja puutarhavijelyä harrastamassa Hangon Keksin omistaja, Tillanderin kirjapainon omistaja ja tuon hortikulttuurin eli puutarhahomman huippuna Bengt Schalin, maisema-arkkitehtuurin ensimmäinen professori ja monien julkisten puistojen suunnittelija.

Tuo yhdentoista vuoden vuokra-aika oli kammottava kokemus, ja venäläisten tekemisistä on alettu puhua ja kirjoittaa vasta viime vuosina. Joka ihmettelee Karjalan kuntoa, voi käydä Kirkkonummen kirjastossa katselemassa kuvia ja tietoja Kirkkonummen tilasta vuonna 1956.

Vuokra-aluen oli minun tulkintani mukaan pelkästään poliittinen temppu; sotilaallista merkitystä alueella ei ollut edes 1945 – ellei nyt Kantvikin rantakallioihin louhituilla sukellusvenesuojilla.

Kun alue oli niin surkeassa kunnossa, niin hyvistä yhteyksistä (maantie ja silta Espoonlahden yli 30-luvun lopulla), kunta melkein säästyi Moskovan malliselta aluerakentamiselta. Superrikkaiden vuoro tuli vasta 2000-luvulla, mutta heitä ei paljon näe. Herlinit ovat asuneet täällä sata vuotta.

Mutta pitkiä ajatuksia herättää kansakoulun kivijalka tuossa päällystämättömän tiemme poskessa, nyt kadonneet kaksi kauppaa, poistunut posti ja juuri kumoon jyrätty huoltoasema.

Naamioitunut kylä ja piiloutuva kunta.

Täällä saa kulkea pitkään huomaamatta, että eräät viljelmät ovat keskiajalta ja maantiemme valtaväylä viimeistään rautakaudelta, joka tapauksessa pakanuuden ajalta. Harmaakivikirkko oli ollut paikallaan 200 vuotta, kun Helsinkiä keksittiin.