Ei historiaa – salaisuutta

Kun on aina ollut joukon nuorin, ja nyt onkin vanhin, mielen täyttää huumaava vallan tunne. Samalla tavalla kuin lapset ovat parhaita lasten kasvattajia, murrosikä näyttää kääntyvän lopuilleen vanhuuseläkkeelle siirtyessä.

Lapsi – suuressa porukassa kasvava, kuten itse olin – kokee hyödyllisen kiipeämisen porukan surkeimmasta enemmän tai vähemmän itsenäisiin nuoruusvuosiin siirtyväksi, joka jättää lapsuuden hurjastelut taakseen niistä osansa ottaneena.

Vanhuuseläkkeellä, ja kansaneläkkeellä, ei ole enää täysi mies. Koska mieli ei vanhene samaa vauhtia kuin ulkokuori, kokee järkytyksiä, kun ehtii esimerkiksi viehättyä jonkun likkalapsen silmälle tarjoamaan iloon, ja yllättäen tämä avaa minulle oven ja niiaa. Odotan vain, milloin nämä alkavat saman tien työntää päättäväisellä käden liikkeellä rintataskuun ruumisarkkuliikkeen erikoistarjouksia.

Olen nyt sivunnut vanhempiani monessa kirjoituksessa, etenkin isääni. Sanoisin ettei kysymyksessä ole teini-ikäisen kohta kapinaksi kääntyvä ihailu. On vain hauska kirjoittaa sellaista, mitä asianomainen ei pääse oikaisemaan, ainakaan julkisesti.

Siivosin tietokoneesta erilaisia yhteystietoja suu messingillä. Kaikki olivat joko kuolleet tai siirtyneet tietymättömiin tehtäviin. No. Eivät aivan kaikki, mutta hämmästyttävän monet.

Tietenkin olen huomannut, miten hanakasti vanhainkodeissa aloitetaan lehden luku kuolinilmoituksista ja lukijan ilme kertoo ilosta: tänäänkään minä en ole kuollut, vaikka olen jo näin vanha.

On vähän selkä kipeä. Joulun kantamukset ja liukkaat pihat. Jotain noidannuolen tapaista, onneksi ei pahempaa. Siitäpä arvaat ikäsi, kun nostat neljä nyssykkää kerralla auton takakontista ja otat samalla tanssiaskeleita jäällä, jottet kaatuisi kasseinesi.

Niinpä on osoittautunut hyväksi makailla buranan vaikutuksen alaisena ja katsella televisiosta jotain, mitä ei muuten katsoisi.

Keskinkertainen dokumentti amerikkalaisesta Yalen yliopiston venäläisestä kuorosta, joka lauloi melkein hyvin, tuotti onnenkantamoisen.

Isäni oli, kuten tunnettua, paitsi himoretkeilijä, kovettu kuoromies. Joskus hän kehaisi olleensa porukan paras laulaja jo Aunuksen rintamamieskuorossa, vaikka samassa rivissä olivat Kim Borg, Matti Lehtinen ja Antti Koskinen. Pojat rupesivat kuulemma harjoittelemaan tosissaan vasta myöhemmin.

Paras ja paras. Ei hänen äänensä ollut aivan solistinen, mutta korvaa oli. Hänen äitinsä, siivooja, oppi aina kaiken heti ja pysyi vuorenvarmasti sävelessä ja sävellajissa. Tuo ominaisuus näyttää kulkevan suvussa, minun ylitseni hypäten.

Yalen kuoron veteraani kehui johtajaa, jolla oli ollut kyky rakentaa korkeatasoinen ryhmä nuorukaisista, jotka eivät olleet mainittavasti musiikkiin suuntautuneita. Kun he, slavistiikan opiskelijat, olivat aikansa harjoitelleet ortodoksista kirkkolaulua, unohtumattomin tunne tuli esityksistä, joissa kuuli säveliä, joita ”ei ollut”.

Kai yliäänisarja tekee tuollaisia temppuja. Omien kykyjen ylittäminen joukossa on joka tapauksessa hieno tunne. Ääni tuntuu tulevan ulkopuolelta, tuntemattomasta ulottuvuudesta – musiikki soittaa ihmistä. Tuntemani kamarimuusikot mutisevat jotain samanlaista. Soitto alkaa sujua vasta kun unohtaa soittavansa.

Pohjanmaalla Jussi-kuoro ylsi Ensti Pohjolan johdolla ajoittain erinomaisiin suorituksiin, jolla tarkoitan, että se lauloi silloin hetkittäin paremmin kuin YL, PK tai AS – Madetojaa, Mozartia, jopa Bartokia. Isäntämiehet, kauppiaat, konttoripäälliköt, kunnanlääkärit resusivat harva se sunnuntai Seinäjoelle harjoituksiin – eivätkä jääneet edes ryyppäämään!

Sotilaskoulutuksessa pyritään joskus tuohon samaan, oman itsen eli oman turvallisuuden unohtamiseen, joukkoon joka toimii kuin yksi mieli.

”The Chindits” oli taisteluyhtymä, jonka merkityksestä on edelleen kiistaa; kuitenkin se toimi Burmassa katkoen japanilaisten huoltoyhteyksiä vihollisinaan näiden lisäksi malaria, punatauti ja tuhannen mailin huoltoyhteys maailman vaikeimpiin kuuluvassa maastossa; aseistuksena oli usein kukri tai machete, ja kansallisuuksia oli paljon, gurkha-sotilaita, muita intialaisia, brittejä, australialaisia… Eikä siis mitään Kwai-joen siltaa.

Oikeassa seurassa vaivalla tavoitetun paikan teho kasvaa aivan odottamattomalle tasolle. Tältä osin pyydän kunnioittavasti oikaista aikaisempaa mielipidettäni. Erämaavaellus voi olla parisuhdeterapian muodoista verrattomimpia. Vanha ystävä kertoikin viettävänsä vieläkin, 70 ikävuoden korvilla tärkeäksi arvatut päivät ja ratkovansa aviolliset ongelmat Vongoivalla. Vaeltaminen tai hiihtäminen sinne ei onnistu kuin kokeneilta, eikä Kiilopää aja missään tapauksessa samaa asiaa.

Onnellinen se, joka löytää sydämestään erämaan.