Sananen

Oli tapana panna kirjan nimeksi ”Sananen…” esimerkiksi ulosottolain sen ja sen pykälän tulkinnasta. Kuitenkin jos kirjassa oli yli viisisataa sivua, sopiva otsikko oli ”Lyhyt johdanto oppiin… sen ja sen ymmärtämiseksi”.

Muutamia päiviä sitten selostin todistustaakan käsitettä. Tänään Johanna Korhonen ei ole saanut oikeutta, vaan on kauhuissaan ynnä muuta.

Tietenkään en ole selvillä enkä hurjan kiinnostunut tuosta oikeusjutusta. Sattui nyt kuitenkin tulemaan esimerkki. Korhonen vaati korvauksia työsopimuksensa purkamisesta. Hän oli siis kantaja. Hänellä oli todistustaakka.

Oikeudenkäynnissä on esitettävä oikeussääntö, useimmiten lainkohta, johon vaatimus perustuu, ja sen jälkeen osoitettava, että tuo säännös soveltuu nyt. Siksi tosiasiat on kuvailtava oikeudenkäynnin alussa, sopivimmin haastehakemuksessa ja sitten kanteessa.

Kannetta ei saa periaatteessa muuttaa sen jälkeen kun oikeudenkäynti on alkanut.

Korhonen ei käsitä, miksi tuomioistuin ei uskonut häntä vaan vastapuolta. Kantajan oma kertomus otetaan huomioon todisteena. Valan velvoituksin kuultujen todistajien kertomukset painavat ristiriitatilanteessa enemmän, mutta tuomioistuimella on harkintavalta eli mahdollisuus punnita asioiden kulusta esitettyjä versioita toisiaan vasten. Jos tuomioistuin päätyy vastoin todistajien lausumaa kantajan kannalle, tämä on perusteltava eli selitettävä, miksi todistajien puheita ei uskottu.

Yksinkertaisimmillaan tämä asetelma on pikku rikosasiassa. Syytetty sanoo: en ajanut päin punaista. Sivulliset todistajat sanoivat, että kyllä ajoi. Tuomio tulee ja syytetty poistuu sakotettuna ja uskonsa oikeuteen menettäneenä.

Riittävä perustelu on, että nimenomaan todistajan asemassa, valan tai vakuutuksen antaneena kuultu, saa (ehdollisen) vankeusrangaistuksen valehtelemisesta. Todistajan kertomuksen painottaminen ei siis ole välttämättä arvio kertojien luotettavuudesta. Rikosasiassa syytetyllä ei ole rangaistuksen uhkaa perättömistä puheista.

Toinen yksinkertainen esimerkki: vaaditaan velan maksamista ja vastaaja väittää jo maksaneensa sen. Kantaja sanoo, ettei ole näkynyt rahoja. Kuittia ei ole. Vastaaja velvoitetaan maksamaan, vaikka hän on todella saattanut maksaa tuo velan kertaalleen. Kuitin puuttumisen korvaisi paikalla ollut todistaja, joka voisi nyt oikeudessa sanoa, että kyllä rahat maksettiin.

Kolmas yksinkertainen esimerkki: yksi lapsista väittää perinnönjaossa, että mamma lupasi tuon ryijyn minulle. Ei tipu. Kuoleman varalta omaisuudesta voi määrätä vain testamentilla ja perintö jaetaan sopimuksella eli yhteisymmärryksessä, tai sitten haetaan pesänjakaja, joka päättää, kuka saa mitäkin.

Ja taas joku katkeroituu: minua ei uskottu! Ei kysymys ollut siitä, vaan säännöstä, jonka mukaan perintö jaetaan.

Pyydän juristeilta anteeksi tällaista alkeiden selittämisestä. Suomessa alkeet eivät kuulu oppivelvollisuuskoulujen opetusohjelmaan. Siksi tapaa jatkuvasti vaikka kuinka oppineita ihmisiä, joiden järkeen ei mahdu tuomioistuimen ratkaisu, kun he joko eivät tunne lain perussääntöjä tai todistelun kulkua. (Lisäksi jouduin pari päivää sitten kuuntelemaan juristi-virkamiesten esityksiä, joissa väitettiin, että on samantekevää, ajaako tekijänoikeusjutun rikos- vai riita-asiana. – Kukaan järkevä juristi ei rupea vaatimaan rangaistusta, koska todisteluvaikeudet ovat moninkertaiset verrattuna juttuun, jossa vaaditaan vain korvausta tekijänoikeuden loukkaamisesta.)

Tapaan jatkuvasti kaikenlaisia isopalkkaisia ihmisiä, jotka väittävät, että tuomarit oli lahjottu, kun juttu meni noin. Muutamia vuosikymmeniä sitten nuo huonot tuomarit olivat kommunisteja tai, puhujasta riippuen, suurpääoman kätyreitä.

Tietenkin juttuja ratkaistaan virheellisesti ja totta toki tuomareissa on eroja. Mutta yleensä en saa ihmistä uskomaan, että hänen esittämässään kuohuttavassa asiassa ei ole kysymys oikeudenmukaisuudesta eikä moraalista vaan esimerkiksi todisteiden puuttumisesta.

Ikävimpiin kuuluvat lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevat jutut. ”Kaikki tietävät”, että toinen vanhemmista on kelvoton ihminen. Tuomioistuin kuitenkin on eri mieltä.

Asianajajana jouduin joskus lukemaan jo ratkaistun jutun paperit ja sanomaan kävijälle, että juttu on oikein ratkaistu. Vastaus oli usein: ”Haa – tekin olette siis samassa juonessa mukana!”