Hankala asia

Uskonnon vapaus unohtuu, kun se ei tunnu Suomessa ajankohtaiselta.

Joku sanoi, että S. Schaman tällä viikolla televisiossa esitetty Amerikka-ohjelman jakso olisi ollut tavalla tai toisella huono. Tuohon mielipiteeseen en osannut oikein eläytyä. Mielestäni Schama oli kunniaksi ammattikunnalleen (vuodesta 1980 historian professori ensin Harvardissa, sitten Columbiassa).

Hän teki televisioon käsitettävän paketin uskonnon harjoittamisen ja rodun yhteyksistä ja esitti katsauksen Jeffersonista Obamaan.

Meillä alkaa olla samoja ongelmia, jotka Yhdysvallat todellakin ensimmäisenä maailmassa ratkaisi – jollain tavoin. Uskonnonharjoittamisen jättäminen tiukasti valtiollisen elämän ulkopuolelle ja itse itsensä rahoittavaksi oli hurjapäinen ratkaisu, joka toimi.

Rotukysymys jäi ratkaisematta ja vaurioitti maata hyvin pahasti.

Tähän hankalaan asiaan, johon liittyvät maahanmuuttajat, uskonnot ja vanhan – maailman mittakaavassa ainutlaatuisen samanlaisuuden sisään kasvava erilaisuus – haluan sanoa kaksi asiaa.

Ensiksi: ns. valistunut mielipide, joka ilmenee esimerkiksi maassa voimassa olevasta lainsäädännöstä, häipyy ajoittain kuuluvista nolostelun ja laiskuuden takia. Silloin rähjääminen ja suora huuto kuuluvat kahta pahemmin.

Vieraissa kulttuureissa on Suomessa harjoitettuina vastustettavia ja rangaistavia piirteitä – juuri kuten omassakin kulttuurissamme.

Kunniamurhia tai uskonnollisin perustein suoritettuja lasten ja nuorten, etenkin tyttöjen silpomisia puolustellaan. Tosin uskottavat asianomaista uskontoa tunnustavat henkilöt väittävät, että tämä ei pidä paikkaansa.

On uskallettava sanoa, että sellaista ei sallita.

Sama koskee tietysti väitetyin uskonnollisin perustein annettuja tappokäskyjä (Rushdie). Yllytys murhaan on törkeä rikos.

Toisenuskoisista ei tarvitse pitää eikä naapuria ole pakko rakastaa ihonväriin katsomatta. Israelin nykyistä politiikkaa ei voi perustella toisen maailmansodan kansanmurhilla.

Myös tässä blogissa vilahdellut keskustelu esimerkiksi ”russofobiasta” tai ryssävihasta on nykyaikaa koskevana mielestäni yhtä typerää kuin jonkin kansakunnan, valtion tai kulttuurin ihannoiminen.

Yhteisöä ja ihmistä ei voi verrata toisiinsa, mutta – itse en pitäisi, jos minua tultaisiin nuhtelemaan jostain, mikä ei vahingoita toisia ihmisiä, esimerkiksi epämuodikkaasta pukeutumisesta kotioloissa. Vastaavasti tuntuu oivalliselta ajatukselta pitää mölyt mahassaan, ellei itse pidä toisten tempuista, edellytyksin ettei niistä aiheudu aidosti vaaraa eikä vahinkoa.

Yhteenottoja ja konflikteja riittää. Turkulaisten ja savolaisten pilkkaaminen on kaunis perinne, kunhan asianomaiset vastaavat samalla mitalla.

Välitön virike näin saarnailevan tekstin kirjoittamiseen on keskustelu eläkkeistä. Asia sattuu kiinnostamaan minua henkilökohtaisesti.

Kun olen osaamatta perustella kantaani sellaisissa tunnelmissa, että tämä talous taantuu nyt ja kauan, ja lisäksi ympäristöongelmat kaatuvat pahasti päälle, eduskunnan kyselytunti kuulostaa minusta kiistalta siitä, missä järjestyksessä marssitaan giljotiiniin mestattavaksi – kuka saa olla eka.

Lapsiani olevan vannottanut hiomaan kunnolla sen purtilon, josta ikäluokkaani (-44) todennäköisesti tullaan ruokkimaan, jos siis vielä on, millä ruokkia – ettei näes tule tikkuja kieleen.

En ole päättänyt, jäänkö jouluna vanhuuseläkkeelle. Päättämättömyys johtuu siitä, etten ole aivan vakuuttunut siitä, onko Suomen valtiolla ensi jouluna rahaa maksaa niitä eläkkeitä.

Valtioneuvoston istunto 30.11.1939 keskeytyi yllättäen pommituksen takia. Ministeri Tanner ehdotti, että suojauduttaisiin valtioneuvoston pihaan halkopinon taakse. Ratkaisuksi tuli kuitenkin kokoontuminen Suomen Pankin holvissa, johon R. Rytillä oli pääsy. Eli kun sotaa ei ollut uskallettu ajatella, ei ollut pommisuojaa.