Kinkku

Osmo A. Wiio näyttää lopullisesti jättäneen lehtien avustamisenkin täytettyään hiljan 80.

Olen kysellyt Teknillisen korkeakoulun piirissä, miksi tapana on halveksia syvästi erilaisia harrastajia ja lukea Tekniikan Maailmaa salaa vessassa.

Vastausta en ole saanut.

Wiio tietenkin oli väärää poliittista mieltä eli ei-vasemmistolainen, ja lisäksi vielä Helsingin yliopiston professori, kun oikeaa viestintää opetettiin Tampereella siten kuin asiat oli DDR:ssä päätetty. Hän oli teoreettisen fysiikan professorin Pekka Tarjanteen kaverina liberaali.

Jos Suomessa on esittänyt virheellisiä mielipiteitä, joutuu pyyhityksi historiasta; esimerkki voisi olla merkittävä kulttuuuri-ihminen Kauko Kare, jonka nimeäkään kukaan ei ole kuullut, vaikka hän tuurasi mm. Tuomas Anhavaa vaativissa tehtävissä, kunnes ryhtyi vastustamaan Kekkosta julkisesti ja ajautui julkaisemaan täysin sopimattomia kirjoja Neuvostoliitosta.

Jos on vaatinut porvareita hirtettäväksi pappien suoliin, se ei haittaa aikuistoimintaa. Toisin kuin esimerkiksi Englannissa, Ranskassa ja Italiassa muinaisten äärimmäisyysihmisten katumattomuus on kovin suomalainen piirre.

Mutta tarkoitukseni oli oikeastaan heläyttää surullinen sävel amatööri- ja hobby-toiminnan muistolle.

”Ham” eli kinkku tarkoitti ensin huonoa näyttelijää ja sitten 1920-luvun alusta radioamatööriä.

Varmistin asian. Wiio oli todellinen uranuurtaja. Hänen kirjansa (1950) ja artikkelinsa opastivat lukemattomia ihmisiä. Transistoreista hän näyttää julkaisseen kirjan jo 1957.

Näistä asioista en tiedä itse mitään, mutta minulla on sellainenkin veli, joka tapasi kiipeillä erilaisiin kuusiin vetelemään antennia ja taitaa olla edelleen OH-jotain.

Tätä miettiessäni tein murheellisen havainnon Internetin ja etenkin Googlen yksipuolisuudesta. Erilaiset kansansivistysihmiseet, kuten Wiio amatööritoiminnan edistäjänä, katoavat muistista jäljettömiin.

Tiede ei kuulu sivullisille, joiden tehtävä on pitää turpansa kiinni, kun tutkija puhuu. Tämä ajattelutapa lienee edelleen voimassa. Halveksittavat tieteen kansanomaistajat yrittivät selittää sellaisia asioita kuin tekokuut (satelliitit), näköradio ja sitten avaruuslennot pöljälle kansalle.

Todella mahtavat työn tekivät Reino Tuokko ja hänen jälkeensä Pertti Jotuni. He myös suomensivat ties mitkä määrät kirjallisuutta, jonka käsittäminen vaati insinöörin taustaa.

Eivät taida olla nimet edes tuttuja?

Varhaisia uranuurtajia olivat Ilmari Jäämaa ja monessakin mielessä I.K. Inha, joka valokuvauksen ohella muun muassa ryhtyi ensimmäisenä tuomaan Suomeen ja myymään tärkeää työvälinettään, polkupyörää. Sellaista jossa on yhtä suuret pyörät ja ilmarenkaan (Dunlop).

Kunniagalleriaan kuuluisi myös Tekniikan Maailman monikymmenvuotinen päätoimittaja Rauno Toivonen, jonka sitten tunsinkin mieskohtaisesti. Rauski oli jonkin murroskauden jopa kirjailijaliiton puheenjohtajana, mutta luultavasti yksin hänen ansiotaan on laajalevikkinen aikakauslehti, joka on ollut perinteisesti jokseenkin rehellinen ja laaja-alainen. Voisi sanoa jopa niin, että tuo lehti edusti kuluttajansuojan varhaisversiota parikymmentä vuotta ennen kuin lainsäätäjä havahtui perustamaan virastoja ja luoman oikeuksia.

Tietty moottorien, pärinän ja ympäristön tuhoamisen henki oli ajan ilmiö. Kumman harva käsittää, että sen henkinen tausta oli – sota. Ainoa huvi oli pelata mutkikkaiden kojeiden (radio) kanssa tai käytellä vehkeitä, jotka pamahtivat kauheasti (tykki).

Antaa katsoa miten tässä. – Wiiosta muistetaan ainakin hänen viestinnän lakinsa, joista ensimmäinen on paras.

Viestintä epäonnistuu, paitsi vahingossa.

(Kuvassa kaukopartioista tunnettu ”Kyynel”, suunnittelu TKK prof. V. Ylöstalon johdolla)