Salkku

Asiallisella henkilöllä täytyy olla salkku. Vasta kun luin kirjasta, että attaseasalkku oli 70-luvun muotia, häädyin käsittämään, että johonkin ne kieltämättä ovat kadonneet. Ehkä ne ovat nyt kuolleiden salkkujen hautausmaalla, samassa paikassa kuin se musta, joka oli sikaa, jonka tunsin.

Otaksuisin, että attaseasalkku tuli muotiin pelkästään James Bondista. En tosin ole nähnyt kaupoissa sellaista kätevää versiota, johon olisi piilotettu tikari, jonka voisi töytäistä Smershin agentin reisivaltimoon. Ja joka tussahtaisi kopeloijan silmille.

Siksi tyydyin aina ihmettelemään, onko olemassa hankalampaa kapinetta kuin sellainen salkku, joka kokemuksen mukaan haluaa repsahtaa auki rautatieasemalla ja oksentaa sisältönsä junasillalle.

Meillä nuorilla asianajotoimistojen avustajille oli jo siihen aikaan asiapullosalkku. Raastuvan eteisessä viipyilevällä asioitsijalla, jonka nyt käsitän dementoituneeksi, oli salkussa vain sanomalehti ja sekalaisia papereita, joita hän sormeili keskittyneesti. Juttuja hänellä ei ollut koskaan, mutta jalat kuljettivat hänet esiinhuutoon aamulla kello kymmenen talossa numero 24 Aleksanterinkadun varrella tässä kaupungissa.

Vahtimestari myönsi todeksi, että hänen tehtäviinsä kuului mennä Bulevardille källäilemään Ekbergin kahvilan lähelle, sillä oikeusneuvos NN piti arvolleen sopimattomana salkun kantaista. Vahtimestari kantoi salkkua köpittäen kunnioittavasti kolmen ja puolen askeleen päässä takaoikealla.

Oikeusneuvos NN ei vastannut tervehdyksiin, paitsi jos myös tervehtijä oli vapaaherrallista sukua.

Eräänä päivänä vahtimestari soitti minulle ja sanoi, että oikeusneuvoksella on asiaa. Vaihdon vaatteet, siirryin kiitolaukkaa Jorvaksen seisakkeelle ja Helsingissä ilman suurempia seikkailuja taloon, jonka naapuritaloa kuvani esittää. Oikeusneuvos puhutteli vähäpätöisiä esittelijöitä selin. Hän halusi katsoa eilen ekspedioidun jutun aktia eli kirjaamoon edelleen arkistoon toimittamista varten vietyjä asiakirjoja.

Menin kuuliaisesti kirjaamoon ja toimitin asiakirjat oikeusneuvokselle, joka lehteili niitä hetken ja työnsi takaisin tuprauttaen sikariaan (Havanita kymppi).

En siis ollut syyllistynyt mihinkään! En edes virkavirheeseen. Kävelin asemalle, ajoin junalla takaisin Kirkkonummelle ja vaihdoin kotiin tultua kotivaatteet ja jatkoin työtä siitä mihin olin jäänyt.

Tarkkaavainen lukija käsittää, ettei esittelijöillä ollut työhuoneita, vaan virkatehtävät suoritettiin kotona. Jäsenistä vain kolmella vihaisimmalla oli kirjoituspöytä käytettävissään. Valtaosa rapisteli papereita jaoston pitkän pöydän ääressä.

Naapurijaostolta saattoi kantautua kollaamisen hyminää. Tunnolliset tuomarit tarkastivat toimituskirjat. Toinen luki ääneen ja toinen seurasi tekstiä. Pilkut esitettiin kätevästi kopauttamalla lyijykynällä pöytää.

Ei sillä, asiakirjat oli jo kollattu kahteen kertaan. Ylimääräisten esittelijöiden, jollaisena tietysti aloitin, oli riennettävä nimettynä viikon päivänä kollaamaan muita esiin tulleita asiakirjoja.

En sano järjestelmää oudoksi. Muutamakin turkin napit auki taloon saapunut tähtijuristi häipyi esittelijän tehtävistä vähin äänin. Muut oppivat. Luultavasti näihin aikoihin jää eläkkeelle kaverini, jonka erittäin korkeatasoiseksi osoittautunut tuomarinura oli kuulemani mukaan ollut katketa alkuunsa, hän kun oli erehtynyt istumaan siinä sivuseinällä olevalle esittelijän tuolille, vaikkei häntä ollut siihen kehoitettu.

Esittelyyn ei siis menty salkun eikä kassin kanssa, vaan asiakirjat, muistiot, supliikit ja dupliikit kannettiin käsin.

Selvyys kehityskelpoisuudesta virkauralla saatiin seuraamalla, osasiko esittelijä jakaa listat virkaikäjärjestyksessä (vertaa matematiikan kolmen kappaleen ongelma) kipittämällä pöydän ympäri, ei kuitenkaan missään tapauksessa puheenjohtajan selän takaa, ja käsittikö hän, että huoneesta oli poistuttava selkä edellä (sivuvikellystä). Niiden hankalaa mallia olevien ovenkahvojen avaaminen takaperin kyynärpäällä on jotenkin jäänyt mieleen.

Ja sitten merkinnät toimitusluetteloon teräskynällä ja juoksevalla musteella. Vaivoin kuviteltavissa olevien katastrofien varalta mustepullon (Akvila) vieressä oli raapevettä.