Oma omituisuutemme

”Kirjallisuutemme taso on korkeampi kuin ehkä missään muussa maassa. Kieleemme siirretään tuskin koskaan hengettömän kehnoa ja vahingollista teosta; ja alkuperäiset sensuuntaiset eivät näytä, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, läpäisevän kustantajien kiirastulta. Erikoisesti ovat kirjallisuuden pääkustantajat tässä asiassa varsin tarkkoja.”( Suomen Kirjakauppalehti 1930.)

Saksalaisylioppilaiden herätyskokouksissaan sytyttämissä kirjarovioissa poltettiin vain epätervettä roskakirjallisuutta. (Uusi Suomi, 1933.)

”Miksi vatvoa ja viipyä tuon tyyppisessä moskassa?” (kuten ”Hurskas kurjuus” ja ”Putkinotko”). (Martti Haavio 1937. - Tosin myöhempi WSOY:n kirjallinen johtaja Otavan kirjailijoista…)

”Meillä on harrastettu kovin paljon syvästi inhimillistä, myötätuntoa herättävää, kaunista, herkkää, liikuttava ja puhdasta. Olisi jo aika teräksen kalskahtaa.” (Mika Waltari, Suomalainen Suomi 1933:3.)

Lainaukset ovat Häggmanin Suomen kustannusyhdistyksen historiasta, mutta virike niiden esittämiseen oli Matti Rinteen Tapiovaara –kirjasta. Kirjoittajan, tuttu mies, oli kovakin kommunisti eräässä vaiheessa, ja huomaa sen vielä, mutta aivan oikeassa hän on sanoessaan, että Tapiovaarat ja Artek-ryhmä, eli Nils-Gustaf Hahl, Maire Gullichsen ja Alvar Aalto olivat ennen sotia maamme suomenkielisissä ehkä ainoat, jotka toivat mieleen muun Euroopan vasemmistoon taipuvat ns. intellektuellit.

Niinpä he aiheuttivat epäluuloa ja Etsivän keskuspoliisin pöytäkirjoja. Tapiovaarat – Nyrki, Tapio ja Ilmari – olivat oikeasti vasemmistolaisia.

Nyrki Tapiovaara kaatui talvisodassa ja Hahl jatkosodassa.

Meillä Picasso ja vastaavat oli tuomittu korkean akateemisesti (professori Okkonen) lähinnä kelvottomuuden kuvaksi. Jotkut tekivät tilin ostamalla talteen omituisia maalauksia, kuten Scherfbeckiä.

Kirjankustantajat, WSOY ja Otava etunenässä, ja lähes koko kirjallisuusarvostelu olivat hyvillään siitä, että Thomas Mannin tyyppinen kirjallisuus poltettiin ja sellaisia rappiomiehiä kuin Gide ja Proust välteltiin. Hemingway ja Steinbeck ja lukemattomia muita turmeluksen edustajia jätettiin tyystin julkaisematta (molemmat esiteltiin Tammen toimesta suomeksi 1944).

”Kirjasodat” Haanpäästä Linnaan, Rintalaan ja Salamaan eivät olleet poikkeus, vaan sääntö. Kirjallisuus on, lapset, yhteiskunnan tai oikeastaan kielialueen mittari. Meillä vaan ei koskaan ollut differentiaalidiagnoosiin kykenevää kriitikkoa – tai ehkä Dr. House oli meillä Dr. Tarkka. Analyysin teki hyvin vaikeaksi vallinnut modernismi, joka teoreettisista lähtökohdistaan käsin hylki kuvailevaa kirjallisuutta. Tarkka julkaisi jopa kirjat Rintalasta ja Salamasta. On syytä epäillä, että hän aikoo vielä tekeillä olevassa Joel Lehtosen elämäkerrassaan kiinnittää huomion niihin Lehtosen kymmeniin teoksiin, joita ei julkaista eikä lueta - kuten Lapuan liikkeen huuruissa liikkuva ”Henkien taistelu”.

Kun nyt kirjoitetaan edelleen ”erillissotateesin” hautaamisesta eli Suomesta Hitlerin sota-ajan liittolaisena, se ei riitä.

Suomi oli 1919-1939 fasismia muistuttaviin asenteisiin lukittunut pikku maa, joka katkoi tietoisesti ja tahallaan hyvät siteensä naapurimaihin – Venäjään kommunismin varjolla, Ruotsiin kieliriidan varjolla, Ranskaan ja Englantiin kielitaidon puutteesta ja muualle muuten vain.

Meillä oli kurinalainen vasemmisto, joka piti tarkasti huolen siitä, ettei se sekaantunut vasaran varren suurinta säädettyä pituutta olennaisempiin asioihin. Eipä ollut edellytyksiäkään, kun sosiaalidemokraattisia opettajia oli jokunen malliksi, sotilaita ja poliiseja ei lainkaan ja tuomareita ei ensimmäistäkään. Yhtä tosin epäiltiin, mutta tästä kuultuaan hän teki kiireesti itsemurhan. Nimeä on minulta turha kysyä.

Heimokansahömpötys eli pelkästään tekninen kielellinen kuriositeetti salli suhteet Viroon ja Unkariin. Henkisesti ja taloudellisesti Suomi pysyi Saksan alusmaana koko puheena olevan ajan. Myöhemmin Suomi tunsi melkein pakonomaista vetoa Saksan aitoon perilliseen, Itä-Saksaan, eli Saksan demoniseen tasalatvaan.

Nähdäkseni Neuvostoliiton tavatonta todellisuudentajun puutetta ja Hitlerin ihailua ja apinoimista osoittanut hyökkäys tänne marraskuun viimeisenä päivänä 1939 oli vuosisadan onnenpotku Suomelle.

Kun kordiitin käry oli laskeutunut 1944, suomalaisia oli menehtynyt vain alle sata tuhatta, ja pakon edessä ja Kekkosesta huolimatta lähdimme sille tielle, joka kulki Asla-stipendien avulla Amerikkaan (tieteessä) ja Oy Veikkaustoimisto Ab:n tuella Englantiin (jalkapalloliiga).

Nyt tilanne on tietenkin kolkko, sillä jos Matti Klinge kuolee joskus, suhteet Ranskaan katkeavat uudelleen.