Miten Suomi valloitetaan

Älkää suotta lukeko Ohto Mannisen uutta kirjaa, jonka nimi on tuo otsikossa oleva.

Kirja on mainion hyvä mutta koskee alaotsikkonsa mukaan puna-armeijan operaatiosuunnitelmia 1939-1944, ja siksi sen hurjien johtopäätösten käsittäminen edellyttää ammattilaistason sotahistorian ja poliittisen historian osaamista.

Erkki Tuomioja löytäisi tästä teoksesta perusteet muuttaa virheelliset käsityksensä kesän 1944 torjuntataisteluista.

Kirja on toisin sanoen parhaan asiantuntijan kirjoittama piinallisen yksityiskohtainen selostus tähän mennessä käyttöön saaduista asiakirjoista, mutta toisin kuin luulisi, puhe on vain harvoin sellaisista suunnitelmista, joiden laatiminen kuuluu esikuntien tavallisiin tehtäviin. Tässä ovat mukana operaatiosuunnitelmat, jotka etenivät joukkojen siirroiksi, huollon järjestelyiksi ja aikataulutukseksi.

Kaiken vatvomisen jälkeen – Neuvostoliitto oli sittenkin jatkosodan hyökkääjä kesäkuussa 1941! Se aloitti taistelutoimet. Pommitukset eivät olleet torjuntaa sodan jo alkaneen Saksan liittolaista vastaan vaan osa aikaisemmin laadittua ja vahvistettua hyökkäyssuunnitelmaa.

Ajopuuteoria on tietenkin mennyttä. Luonnollisesti kaikki ovat selvillä siitä, että Stalin valmistautui hyökkäämään Saksan kimppuun ja siinä sivussa Suomen. Mutta se oli minulle uutta, että Neuvostoliiton kesäkuun 41 sotatila- ja hyökkäyskäskyistä on mustaa valkoisella, myös Suomessa. Ryti ja kumppanit olivat jo laatineet puolueettomuusjulistuksen, joka olisi tietysti ollut valheellinen, kun tieto pommituksista tuli.

Se oli se onneton lentohyökkäys. Käsky oli hävittää Suomen ilmavoimat kentille – sama minkä Hitler teki erittäin tehokkaasti Neuvostoliiton ilmavoimille.

Mukana olevat suoritusilmoitukset ovat sävyltään tuttuja. Niissä ei mainita, että lentokenttien ja siviilikohteiden pommittaminen epäonnistui surkeasti.

Joroisissa oleva suomalaisten Messerschmitt-osasto (!) oli määrä tuhota. Joroisten Brewsterit ja lähistön Fiatit pudottivat selvästi yli 20 hyökkäjän konetta.

Siitäkin on nyt uskottava näyttö, että Stalin ja hänen esikuntansa luulivat Helsingin helmikuun pommitusten 1944 vieneen suomalaiset polvilleen. Heille selvisi vasta välirauhan jälkeen, että pommeista alle 10 prosenttia oli osunut kaupungin alueelle.

Toistelemani väite välirauhasta syyskuussa 1944 saa tukea. Neuvostoliitto oli valmis hyökkäämään Ouluun, mutta armeijamme sen kuin viivytteli kotiuttamista, ja suurpoliittiset tilanteet muuttuivat.

Kesäkuun ja heinäkuun hyökkäystavoitteet ja niihin varatut joukot on kirjattu yksityiskohdin – Kymijoki oli ylitettävä. Laatokan takana Impilahden (Nietjärven) U-asema näyttää olleen yllätys, koska sieltä oltiin muka menossa pysähtymättä Kuopioon, Jyväskylään ja Tampereelle.

Talvisodan alkuvaihe, joka on hyvin kauan tiedetty kaikkien aikojen munaukseksi, sävyttyy nyt vielä uudella tavalla.

Olen pahoillani, Neuvostoliiton ja Venäjän ihailijat ja kestostalinistit – mutta Neuvostoliiton sodanjohto oli eversteistä Voroshiloviin, Zhdanoviin ja Staliniin ammattitaidoltaan tavattoman heikkoa.

Miksi he voittivat? Koska Hitler oli yhtä huono ja koska Amerikan ja Englannin apu oli niin runsasta. Koska miehiä riitti ja teollisuus toimi Uralilla. Mutta tuo voitto oli 1970-luvun pysähtymisen ja 1980-luvun romahduksen siemen.

Miten se huonous näkyi? Monin tavoin, mutta etenkin sekä strategian että taktiikan tasolla kyvyttömyytenä luoda painopisteitä. Suuri poikkeus oli Valkeasaari, mutta senkin he lopulta möhläsivät.

Ylivoimasta ei ole paljon iloa, kun joukot ripotellaan eri puolille ja niitä kuljetellaan jatkuvasti edestakaisin.

Entä Summan läpimurto helmikuussa 1940? Läpimurto onnistui huolellisen valmistelun jälkeen, mutta saatto epäonnistui. Suomalaiset pääsivät pureutumaan taka-asemaan. Meillä oli koko armeijassa 380 000 miestä, Neuvostoliitolla Karjalan kannaksella noin miljoona.

Me menetimme 25 000 miestä, he 250 000.