Likilukeminen

Nyt en enää tiedä, mitä kaikkea olen saanut, kopioinut ja omaksunut Matti Suurpäältä. ”Kuljin missä kuljin” sisältää lisäksi monia sellaisia seikkoja, joita kirjoittaja ei kukaties ole aikonut tuoda esiin.

Lähilukemine paljastaa intentioharhan. Valokuvasin silmilläni hänen Otavan työhuoneessaan 1964-1968 olleet kolhitun näköiset niteet. Ostin ja luin ne vaivihkaa. Tutustuin Wellek-Warreniin, I.A. Richardsiin ja Empsoniin. Charlie Parkerista luulin kuulleeni Pekka Gronowilta ja ”Parker’s Moodin” valikoineeni itse suosikikseni, mutta täällä ne ovat Suurpään kirjassa sulassa sovussa Stockhausenin, ja D. Scarlattin kanssa. Kun kirjan yksi teema on flaneeraaminen eli kuljeskeleminen, olen hiukan huvittunut Klingen päiväkirjasarjan takia. Suurpää voittaa sata – muna. Edellinen esittelee asenteita, jälkimmäinen asioita.

Suurpään kirja hätkähdyttää samalla tavalla kuin jokin 1930-luvun teksti. Miten vähän tiesimme! Miten avuttomia olimme!

Anhavan rinnalla esiintyy todella perustellusti Eino S. Repo, josta moni teistä, lapset, ei tiedäkään, että hän oli johtava omatekoinen kirjallisuusmies sotien jälkeen parikymmentä vuotta.

En tiedä, lukiko pikkuveli Ville hänelle englanninkielistä runoutta. Komppanian päällikön kielitaito ei riitä Eliotiin ja Poundiin.

Anteeksi, jos erehdyn, mutta näkyvistä modernisteista mielestäni Repo oli ainoa sodan tuntenut; Kai Laitinen oli jotenkin sairas, Lasse Heikkilä Ihantalassa pahasti alaikäisenä ja Anhavasta muistelen ja päättelen, että hän ei joutunut sotatoimiin, mikä selittäisikin paljon (synt. 1927).

Mutta Repo ja Anhava mellastivat kulttuurilehdissä ja panivat alulle Apu-lehden rahallisesti tukeman Suomen kirjallisuus I-VIII –sarjan, ja maisteri Suurpää oli sihteerinä ja toimitti Suomen kirjallisuuden antologiaa hyvin laajasti. Niin systemaattista ja perustellusti laadittua antologiaa emme tule enää näkemään.

Mielipiteistä ja painotuksista saa olla mitä mieltä tykkää, mutta näiden herrojen toiminnan tuloksena Suomessa paljastettiin paljon falskia kirjoittamista, koska nyt sekä lauseet että sanat oli osattava perustella.

Suurpää, jonka suku ja sukunimi on siis Säkkijärveltä, toistaa omaakin mieltäni kirvelleen anhavaismin Parnassoon menevän tekstin ääreltä: ”Mitämitämitähän herra mahtaa tällä tarkoittaa?” – (Sönkötystä.) – ”Miksi et sitten sano niin?”

Käytin Anhavalle kirjoittaessani ja kääntäessä saatua oppia 70-luvulla Korkeimman oikeuden esittelijänä, ja epäilen, että se oli huonon maineeni alku. Ainakin tunnelma pyhissä saleissa laski kuin lämpötila Napoleonin idänretkellä, kun laatimiani muistioita ja niihin sisällytettyjä ratkaisuehdotuksia käsiteltiin.

Lähilukeminen tuli mieleeni, kun panin merkille, että tässä blogissa viitataan kirjojen pituuteen ja lyhyyteen usein.

Pikalukeminen on humpuukia. Ei ihmisen lapsen pidä opetella lukemaan huonosti. Jokin osa lukemisen tavasta ja taidosta on taipumusta, jokin osa opittua. Taitavuus on kykyä sopeuttaa lukeminen kulloiseenkin tekstiin.

Olen lukenut – tenttiin – vaikka mitkä määrät päivässä ja luen ehkä yleensä nopeasti. Muta olen lukenut – Homerosta, Catullusta ja Propertiusta kaksi riviä tunnissa, joka on sangen vähän jopa kuolleen kielen vaikeuden huomioon ottaen. Se on lähilukemista. Siinä punnitaan sanavalinnat ja rakenteet, kielioppi vaihtoehtoineen ja sanojen sijainti kirjallisuuden kentässä.

Hyvä kirjoittaja keksii itselleen edeltäjät. Eino S. Repo ja Matti Suurpää ottivat kumikin esikuvakseen Juhani Siljon, mitä en totta puhuen ymmärtänyt. Minun makuuni Siljo on kolea ja näiden herrojen lauseen löyhyydestä moittima Leino on lempeän epämääräinen kuin suvi-ilta.

Suurpään kirjassa on viljalti esimerkkejä lähilukemisesta. Joku venäläinen julkaisi kerran Haavikkoa, ja nuori Anhava käänsi venäläisen tekstin takaisin suomeksi:

”… kasvaa Balkanin maaperällä/ siellä samat männyt, kuuset ja hiljaiset rantapajut… /Valkea lintu, Tonavan kuningatar, en tiedä/ mitä sinä kaihoisasti laulat.”

”…syvälle Balkanin santaan,/ siellä nousee hiekasta mänty, kuusi ja rantapaju,/ toisella puolella Tonavan/ istuu valkea lintu ja siellä se huutaa surkeasti.”/

Täydennän Suurpäätä sanomalla, ettei modernismi suosinut allegorioita, eikä sen metaforilla (”valkea lintu”) ole ”selitystä”. Tai… Topeliuksesta alkaen sielulintu on esiintynyt kirjallisuudessamme.

Lähilukeminen on tarpeen, koska on niin hidasta ja vaivalloista käsittää, mitä kirjoittaja on jättänyt sanomatta, kertomatta.