Amiraali sanoi

Amiraali sanoi aika hyvin radiossa, että saksalaiset sotilashenkilöt eivät tänäkään päivänä tiedä, kuinka päin olla, kun näkevät, että Suomessa on seinillä valokuvia Hitlerin miehistä ja meikäläisistä.

Olen joskus ennenkin maininnut, että tiedän jotain tuosta asiasta itsekin, koska olin joitakin viikkoja kirjeenvaihtotoverin perheessä Berliinissä kesällä 1962. Isä oli ollut itärintamalla lääkärinä ja äiti sairaanhoitajana. Vain perheen kotiapulainen puhui minulle sodasta.

Nyt, itsenäisyyspäivänä, voisi palauttaa mieleen, ettei sodasta puhuminen ollut sotien jälkeen alkuunkaan niin yleistä kuin nuoremmat nyt luulevat.

Vitsit pitävät paikkansa. Sotakaverit kävivät etenkin ryypiskellessään läpi vaiheitaan, mutta nämä muistelut pysyivät tarinoinnin tasolla.

Se on totta, että sotainvalideja autettiin, mutta ”sotaveteraani” –sanaa en muista 1950-luvulta. Meidän veteraaneistamme osa oli silloin alle 30-vuotiaita ja heitä oli puoli miljoonaa.

Sota käsitettiin hävityksi ja Neuvostoliittoa pidettiin vaarana. Tämä koski jopa joitakin SKDL:n äänestäjiä mutta tietenkään ei aitoja kommunisteja.

Oma päällimmäinen muistikuvani, jota olen silloin tällöin tarkistellut, oli sen suuntainen, että hyvin ahkeria muistelijoita hiukan välteltiin, ellei heille sitten suorastaan naureskeltu.

Kaikkein useimmin kuulin omassa maakunnassa sanottavan, että ei niitä asioita parane muistella, kun on kädet täynnä töitä muutenkin.

Olen tuntenut useitakin ihmisiä, jotka sulkivat kaiken sotaan liittyvän tietoisesti mielestään eivätkä osallistuneet minkäänlaiseen asevelitoimintaan, vaikka olivat tiettävästi suoriutunet siinä kuin muutkin, elleivät paremmin.

Muutos tapahtui, kun rintamamiestunnukset tulivat käyttöön kymmenen – viisitoista vuotta sitten. Silloin Neuvostoliitto oli jo romahtanut.

Äärivasemmiston esillä pitämiä revanssistisia puheita en muista kuulleeni. Isänmaallisuus oli esillä puheissa, mutta jokseenkin vaimeasti. Asenteet ilmenivät nyrpeytenä, kun venäläiset rupesivat voittamaan hiihtokilpailuissa – Kušin, Koltsak, Terentjef…
Mutta meillä oli Veikko Hakulinen, Arvo Viitanen, Eero Hämäläinen ja ne muut.

Hiihtoliiton nykyisiä aiheellisia suruja lehdistä lukiessa käy joskus mielessä, että hiihto oli varsinainen suojeluskuntaurheilu. Ja pesäpallo. Hiihtokilpailuissa oli jotain alitajuisesti sotiin liittyvää – toisin kuin yleisurheilussa, josta käytettiin silloin nimitystä rata- ja kenttäurheilu.

Toistan varmuuden vuoksi, että suomalaisilta nämä asiat jäivät hiukan puhumatta, ja henkisen paineen an karuuden osoitti 50-luvulla ”Tuntemattoman sotilaan” myynti – lukijoissa oli varmasti sata tuhatta, jotka eivät eläessään lukeneet muuta romaania. Ensimmäisen vuoden myynti oli 175 000. Romaani ilmestyi joulukuussa 1954.

En tiedä, onko tähän näkökohtaan kiinnitetty riittävästi huomiota: ”Tuntematon” oli poliittisesti korrekti romaani, vaikka ei siitä varmaan Neuvostoliitossa pidetty, eikä Laineen elokuvaa näytetty siellä.

Silloiset kenraalit ja muuta Linnan paheksujat eivät huomanneet, että jopa pääministeri Kekkonen oli romaanin ja kirjailijan takana ja auttoi merkittävästi elokuvan tekemistä, kun armeija oli nokkiintunut turhanaikaisista syistä tuotantoyhtiölle.

Näilläkin palstoilla joutuu toistelemaan, etteivät romaanit ole historian lähdeaineistoa – muuta kuin kirjoittamisajankohdastaan. Ja siitä nyt onkin puhe. Yhtä vähän kuin ”Pohjantähti” on autenttinen tai edes oikeasuuntainen kuvaus, ”Tuntematon” on romaani siitä, mitä tapahtui romaanin päättymisen jälkeen – miten tähän tultiin.

Tätä eivät huonommat kirjailijat osaa. He kuvaavat sotatapahtumia. Mielestäni Laineen ”Tuntemattoman” lopussa on falski patrioottinen nousu. Romaanissa melkein kaikki ovat kuolleet ja Suomi on jäänyt toiseksi. Aurinko – romaanin keskeinen elementti alusta loppuun, ei nouse eikä laske, vaan paistaa lämmittäen. Romaanin viimeistä edellisessä kappaleessa jopa sanotaan, ettei aurinko ollut miehille vihainen, vaan kenties tunsi myötätuntoa.