Talo ja tila

Toivon ettei kollegani Matti I. Niemi lue tätä. Hän on esineoikeuden tuntija ja osaa uuden maakaaren.

Minulle valkeni vasta äskettäin, että taiten käytettävä sana ”talo” on kadonnut lakikielestä ja lainsäädännöstä. Sen paikalla on sana ”kiinteistö”.

”Taloa” ei löydy kiinteistönmuodostamislaista muussa kuin asumusta tarkoittavassa merkityksessä.

Minun saamani opin mukaan esimerkiksi Kauhavan kunnassa oli noin viisi kylää, joista joissakin oli vain yksi tai kaksi ”taloa”. Kiinteistö yksilöitiin sanomalla ”Kauhavan kunnan Kauhavan kylän talo numero 1 ylös 69”. Viimeinen numero kirjoitettiin maarekisteriin eskponenttina ja kiinteistöasiain pöytäkirjoihin kaksoispisteellisenä – 1:69.

Talo oli kantatalo eli maanjakotoimituksessa esimerkiksi 1700-luvulla perustettu ”talonumero” eli ”maakirjatalo”. Muistaakseni Espoossa oli nelinumeroisia eksponentteja, koska siellä siirtyminen maarekisteristä tonttirekisteriin sujui hitaasti. Kiinteistön numero siis oli vaikkapa 6:2438.

Lisäksi kiinteistöillä oli nimi. Enää ei taida olla. Toimituksessa – yleensä lohkomisessa – nimen sai ehdottaa itse, mutta maanmittari oli myös nopea ehdottamaan jotain tavanomaista, kuten ”Kivelä”, ”Suvela” tai ”Korpikallio”.

Kiinteistön omistajan ammatiksi ei välttämättä merkitty ”maanviljelijä”, vaan ”talollinen” tai talokas. Se tarkoitti oikeaa taloa.

Torppa ei ollut maarekisteriyksikkö, vaan kuului ”taloon” ja samoin tietysti lampuotitila ja mäkitupa.

Kaikki maalla oleva ja maalle rakennettu kuului tilaan, esimerkiksi torpan rakennukset, vaikka torppari olisi ne pystyttänyt omin käsin.

Talon poika on aivan eri asia kuin talonpoika. Oltiin talosta – eikä torpasta.

Manttaali ja osaluku eivät merkinneet enää mitään. Hallinnon tehottomuusperiaatteen mukaisesti niistä pidettiin kiinni kauan sotien jälkeen. Manttaali oli muinaisuudessa ollut veroluku, joskus kauan sitten yksi manttaali (”miesluku”) elinkelpoisen tilan tunnuksena.

Manttaalikuntia oli olemassa kauan. Niiden lainajyvästöt olivat kauan komeissa hirsimakasiineissa.

”Manttaalipösö” oli sopiva haukkumanimi, joka tarkoitti ökytalon isäntää, ja ökytalo puolestaan tarkoitti paikkakunnan oloissa epätavallisen suurta ja tuottoisaa tilaa eli taloa.

Taloilla keinottelun kulta-aikaa olivat ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet vuodet. Esimerkiksi Kirkkonummen Jorvas hajosi gulassien eli keinottelijoiden käsissä. Tyypillisesti keinottelijat ostivat maakirjatalon kaikkine tiluksineen, palstoittivat ja myivät halukkaille, ja näin syntyi epämääräistä pienasutusta.

En jaksa selvittää, olisivatko Helsingin pitäjän Tapanila ja Malmi syntyneet juuri näin, mutta arvaisin että ovat. (Helsingin kaupungin historia on laaja ja huono; Helsingin maalaiskunnan historia on uusi ja erinomainen, mutta minulla ei ole sitä.)

”Talonpoikainen tausta” ei siis tarkoita millään muotoa samaa kuin maalaistausta. Hyllyssäni on kuin onkin Pekka Haatasen suurenmoisen hyvä ”Suomen maalaisköyhäläisyys” (1968). Jo ennen tuota kirjaa oli kyllä tiedetty, että koko maassa ainakin kolme neljännestä väkiluvusta eli 1900-luvun alussa nälkärajan alapuolella ja vailla akan hameen kokoista maapalasta.

Tilattoman – esimerkiksi itsellisen eli loisen – sosiaalinen ero talolliseen oli suurempi kuin talollisen ero kreiviin tai vuorineuvokseen.

Tämän takia harrastelijakommunistien puhe ”työläisistä ja talonpojista” kuulostaa omituiselta. Olen itse tuntenut talollisia, joilla oli rahaakin lompakossa niin etteivät tahtoneet housut pysyä jalassa.

Tämän kirjoituksen laadin, kun tulin käsittäneeksi, että suomalaisen perusproosan (tyyppiä Marko Tapio) riittävä käsittäminen edellyttäisi nuorilta lukijoilta sosiaalihistorian lyhyttä oppimäärää, joka heiltä taitaa puuttua.