Raskas musiikki

Musiikki on sodan jatkamista toisin keinoin.

Alex Ross (”The Rest is Noise. Listenig to the Twentieth Century”) kiinnittää aivan oikein suuren huomion asiaan, joka tallautui vuosikymmeniksi erilaisten marxismien ja hermeneutiikkojen jalkoihin.

Ensimmäinen maailmansota merkitsi kovaa iskua Saksan musiikille, joka oli hallinnut maailmaa ja ollut melkein sama asia kuin saksalaisuus useita vuosisatoja. Saksalaisuus sisältää tässä tapauksessa saksaa puhuvat maat eli etenkin Itävalta-Unkarin.

Teoreettisesti edistynein uusi musiikki jatkui Wienissä 1920-luvulla, mutta kyllä ihmiset käsittivät, että sekä ensimmäinen että sitten toinen maailmansota olivat wagnerilaisia näytelmiä. Ja Wagnerin suoranainen edeltäjä oli tietysti Bach – maailma aatteineen rakenteistettuna johdonmukaisen harmonisesti ääniksi.

Mutta harmonia oli kulunut loppuun.

Valtavirtaan nousivat Venäjä-Neuvostoliitto, Ranska, useat pienten maiden säveltäjät (Bartok, Janacek, Sibelius) ja täsmälleen tähän yhteyteen kuuluva modernistinen rytmimusiikki (Cole Porter, Gershwin, Duke Ellington jne.).

Italian suuri oopperaperinne jatkui etenkin New Yorkissa – tosin itävaltalainen Mahler oli ollut Metropolitan-oopperan kapellimestari, mutta ei monta vuotta. Kapellimestareista suurin oli Arturo Toscanini.

Saksan byrokraattisen, koulutetun ja koulumaisen musiikin rinnalle nousi demokraattis-populistinen musiikki, joka oli täynnä aitoja ja epäaitoja yhtymäkohtia kansanmusiikkiin ja kaukaisten kulttuurien musiikkiin.

Tunnetuin tapaus on Ravel, joka innostui jaavalaisesta soitannosta mutta puoliksi baskina sai espanjalaisiltakin tunnustusta myös ”syvän musiikin” (cante jondo) tuntijana. Vähemmän tunnettua on, että Debussy oleskeli Pietarissa ja innostui Rimsky-Korsakovista ja Musorgskystä.

Venäläinen Stravinski teki parhaansa väärentääkseen henkilöhistoriansa ja valehteli koko ikänsä, ettei venäläinen kansanmusiikki muka ollut vaikuttanut hänen Tulilintuunsa, Kevään pyhitykseen ja muihin tuon taivaallista. Saati liettualainen tai puolalainen.

Se ei ole totta.

Sibeliusta saa vapaasti sanoa neroksi, joka teki itse itsensä; suomalaiset asiantuntijat ovat kumminkin hikoilleet vähätelläkseen tässä kohdin Tshaikovskin merkitystä.

Mutta meillä oli kaksi korkealuokkaista säveltäjää, jotka kuuluivat tuohon demokraattis-populistiseen liikkeeseen: Toivo Kuula ja Leevi Madetoja.

Kun en tiedä vastausta, esitän vain kysymyksen. Toisen maailmansodan jälkeen Puola, Viro ja Suomi löysivät ihmemodernin musiikin (Stockhausen ja vastaava) labyrinteista jälleen kerran mummojen markkinoille: Virossa Pärt ja meillä etenkin Joonas Kokkonen ja Aulis Sallinen.

Oliko tämä merkittävä osa kansalaisyhteiskuntaa? Kapellimestari e. Ansermetin vihjeestä Bartok ja sitten Stravinski istuivat Nykissä kuuntelemassa, miten Charlie Parker sujautteli ”Kevään pyhitystä” sooloihinsa (”Koko”)

Kuvittelen että vastaus on myöntävä. Paljon puhuttu karvalakkiooppera, etenkin ”Viimeiset kiusaukset” osoittautui musiikillisesti houkuttelevaksi myös niille, joilla ei ollut oikeastaan edellytyksiä kovin kompleksisen musiikin vastaanottamiseen.

Jos ajatusketju pysyy koossa, se johtaa Esa-Pekka Saloseen, joka saattaa olla hyvin merkittävä aikalaissäveltäjä. Hänen suomalaisuuttaan ei tarvitse kysellä, mutta hän on oppinut puhuttelemaan myös Los Angelesia.

Kansainvälisessä ilmastonmuutoksessa musiikin asema kirjallisuuden rinnalla saattaa olla suurempi kuin metsäteollisuuden tai autoteollisuuden.

Ainakin musiikki on rahassa mitaten tietoverkkojen maailmassa ollut jo joitakin vuosia suurempi bisnes kuin terästeollisuus.