Netto ja tratta

Kukaties rähisemiseni nyt viimeksi Espoon kirjastojen maksuista ei ollut täysin vilpitöntä. Olen saanut moitteitakin siitä, että yleensä maksan hädissäni sekä maksun että maksukehotuksen. En oikein osaa rettelöidä. En oikein ilkeä panna vireille kanteluita.

Se sijaan riivaajani on muuan käsitys journalismista. Erinäisiä epäkeskeisiä asioita on otettava esiin. Pikaluotoista on puhuttu paljon. Perimiskäytäntö on jäänyt liian vähälle. Oma tulkintani on, että puheeksi ottamani Espoon kaupungin käyttämä perimistoimisto veloittaa reippaasti yli suurimman lain sallitun määrän muka kustannuksina.

Voimassa on laki saatavien perinnästä (1999/513). Kuluttajansuojalaissa on yksityiskohtaisia säännöksiä kulutusluotoista. Sitten on laki verojen ja maksujen perinnän turvaamisesta ja tämän vuoden alusta voimaan tullut ulosottokaari.

Ainakin Espoo on tehnyt muistutuksen lähettämisen ja kirjojen uusimisen internetin kautta kiitettävän vaikeaksi – yritin taannoin saada itselleni tuon palvelun, mutta kirjastossa sitä ei osattu ottaa käyttöön.

Erilaisten koronkiskurien hyvin tuntema viisaus koskee pieniä puroja. En ole jaksanut laskea pankkien perimiä ns. käsittelymaksuja, mutta arvioni mukaan nämä eri tavoin nimetyt lisät ovat rahallisesti merkittäviä pankeille ja ongelmallisia ainakin pikkuyrittäjille.

Pari vuotta sitten suutuin PriceWaterhouselle, joka sukulaisteni perua oli jäänyt pienenpienen yhtiöni tilitarkastajaksi. Sieltä velottiin tilintarkastuspalkkiona summa, joka ylitti kaksinkertaisesti firman vuotuisen liikevaihdon, ja tämä noin kymmenen tositteen tutkimisesta. Olisiko ollut 2 500 euroa, siis palkkiona.

Luonnollisesti kysymys oli omasta hölmöydestäni, koska olimme kauan sitten tarvinneet hyvän tilintarkastajan, kun isäni siirtyi lopullisesti eläkkeelle ja oli konsolidoitava eräitä maksusuorituksia.

Silti en sano enää päivää sille tilintarkastajalle. Sinuhen Kaptah tähdensi varastavansa herraltaan aina kohtuullisesti ja pitäen silmällä tämän omaa etua.

Minusta on murheellista, että lainopin alkeiden opetus on maassamme edelleen olematonta, eikä kukaan ole pannut verkkoon kunnollisesti laadittuja tietopaketteja.

Kuluttajansuojasta saa tietoja Kuluttajaviraston kotisivulta, mutta mielestäni tiedot ovat toisaalta hakemisen takana, toisaalta ylimalkaisia.

Sellaisista asioista kuin luottotiedot – niiden palaminen – on sitten minun raportoitava, että hakekaa uusi lakiteksti verkosta ja lukekaa. Se on lyhyt ja aivan käsitettävä.

Olen tehnyt oppilailleni lyhennettyjä versioita lakiteksteistä. Pitäisikö nyt pakottaa yliopisto tai tutkimuslaitos jatkamaan? Kun opetan kauppatieteilijöitä ja tekniikan ylioppilaita, esimerkiksi patenttioikeudessa 90 % patenttilain sisältämästä on turhaa, mutta sitä vastoi patenttiasetuksessa ja patenttimääräyksissä on osattavia asioita.

En aja asioita enkä aio laajentaa tätä blogia tuohon suuntaan.

Esitän vain ehdotuksen.

Jokin kunta tai kuntaryhmä tai valtio voisi perustaa VERKKOTRIBUUNIN palkallisen viran. Viranhaltija vastailisi ehtimisensä mukaan sekä asiallisiin että tyhmiin kysymyksiin.

Kuvittelen että joukko ahkeria ylioppilaita ja laiskoja asianajajia voisi ottaa tuollaisen tehtävän myös urakalle.

Ja kaikki luonnollisesti viranomaisen valvonnassa.

Niin – ja tratan protestoiminen kulutusluotosta on muuten kielletty ja samoin vakuusvekselien käyttäminen. Siten vanha sanonta per 14 päivää netto ja 30 päivää tratta on menettänyt merkityksensä.

Sitä vastoin voimassa on vanha menestyksen kaava: kolminkertainen palovakuutus, kaksinkertainen kirjanpito ja yksinkertainen tilintarkastaja.