Jääneitä perunoita

En ole kuullut tuota nimitystä sen koommin. Kun hyvin normaali ruoka oli kuoripäällisiä perunoita ja kastiketta ja sen päälle puuro, seuraavan päivänä saattoi olla jääneitä eli siis paistettuja perunoita.

Luulisin että kulttuurihistorian metodini sai tästä ratkaisevan sysäyksen. Olen auttamattoman kiinnostunut yli eli tähteeksi jääneistä kirjallisista ja taiteellisista teoksista kuin vasiten valmistetuista.

Ystäväni ja kollegani Petteri Bagh teki kansakunnalle palvelun ja itselleen komean tilin tarttumalla varhain sellaiseen aineistoon, jonka miettimiseen kaikki muut pitivät itseään liian hienoina.

Tapio Rautavaara –dokumentti on painava, vaikka se valitettavasti myös osoittaa, ettei tekijä tiennyt tuossa vaiheessa, miten dokumenttia tehdään. Kamera seistä jökötti paikallaan ja näyttelijä sai näytellä itseään. Näin Rautavaaran yhden ainoa kerran luonnossa, vanhana ja hiukan humalaisena. Hän oli hätkähdyttävä näky.

Olavi Virran pelastaminen ylenkatseen rämeestä taisi olla osaksi myös Petterin ansio.

Suoraan rintamaviihteestä ja sodan jälkeisen ajan erittäin aiheellisesta katkeruudesta herroja ja heidän kotkotuksiaan kohtaan kummunnut rillumarei-kulttuuri on vähä vähältä käsitetty ainoaksi suomalaiseksi undergroundiksi.

Luen Rautavaaran, Virran ja Kippari-kvartetin rillumareihin, koska muistan hyvin, että vain huonommat ihmiset harrastivat heitä. Onneksi siellä oli erilaisia herrasmiehiä ja papinpoikia taustalla. Voin liittyä todistamaan, että de Godzinskyä ei hevin ylitetty herras- ja ammattimiehenä. Papinpoikia olivat mm. Palle ja Toivo Kärki.

Ellei muistini minua petä, Petteri on lääkärin (Konrad v. B, Oulu, 1908-1982, professori) poika – mielisairaalan ylilääkärin, kuten vackra Adolf Ehrnroothkin.

Riennän tähdentämään, että minulla on kuin onkin ensi käden tietoa herrasväen mieltymyksistä, koska ensimmäisen vaimoni tausta oli tuo sama – ylilääkäri ja sairaanhoitaja.

Kuvassa oleva herrasväen ruokasalin kalusto on nyt entisöity. Pöydän ympärille mahtuu kevyesti 12 tuolia niihin kuuluvine istujineen. Turha epäillä. Ei se mahtuisi minun huusholliini.

Halusin näet huomauttaa, että Suomessa ei ole elokuvia eikä juuri edes romaaneja herrasväen hullutuksista. Rillumarein herrasväki on sosiaalihistorian havaintojen mukaan ”voutiluokkaa” eli erilaisia työnjohtajia ja rättäreitä.

Huomion on toinen P.G. Wodehousen puolustus ja samalla selitys, miksi kaikki eivät perusta Jeeveksestä ja Woosterista.

Ainakin osa 21/23 oli lähes muunnelma ”Charleyn tädistä”, joka puolestaan tuli teattereihin 1800-luvun puolella ja löi useissa maissa, Neuvostoliitto ja natsi-Saksa mukaan luettuna, kaikki entiset ennätykset. Ehkä se on myös maailman suosituin seuranäytelmä.

Wikipediasta löytyvä juoniseloste vakuuttaa lukijan neljännesminuutissa, että tarina on täysin päätön ja lisäksi täynnä kaikenlaisia aitoja ja valepukuisia tätejä ja nuorten naimahaaveita.

Salonkifarssi on jollain oudolla tavalla sama asia kuin Agatha Christien ja Dorothy M. Sayersin dekkarit, Chestertonista puhumattakaan.

Anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta mielestäni on kiinnostavaa, että teatterissa ja romaanissa voi onnistua niin hyvin pelkästään tanssittamalla mielenkiintoisia tyyppejä eli sankareita.