Ampupäältä näkyy kauas.
Tunsin valokuvasta Lupukkapään Vasanlyömäpään takaa, ja sitten oli Luirojärvi ja Saariselän suurin, Sokosti.
Ei sinne päästy helpolla. Tuiskukurussa oli tulla itku. Ja tulikin. Satoi. Kivet olivat liukkaita. Ei tahtonut mitenkään kestää jaloillaan.
Iltapäivä näytti, miten toiseksi tunnelma voi tulla. Illalla juostiin kämpältä toiselle eikä väsymisestä ollut mitään tietoa. Seuraavana päivänä noustiin Sokostille ja sitä seuraavana laskeuduttiin Lumikurun kautta Muorravaarakalle.
Sen jälkeen Ukselmakuru, Paratiisikuru, Sudenpesä ja vaellus Lankojärven kautta takaisin oli melkein leikintekoa.
Minä olin 11-vuotias. Meneillään oli partiopoikien vaellus. Tunturissa näki kovin harvoin kulkijoita, varsinkaan ei tällaisia keskenkasvuisten seurueita. Retkeily ei ollut tapana, mutta imatralaiset asiasta innostuneet olivat rakentaneet hyvän kämpän – vai oliko niitä kaksi.
Valokuvista mukana olleet on helppo tunnistaa. Kaksi heistä otti tunturissa kulkemisen tavakseen ja työskenteli hyvin pitkään näissä yhteyksissä. Isäni veti Sompion suurleirin Kiilopään lähellä, ja kuvassa oleva Jussi oli hyvinkin keskeisissä koulutustehtävissä iät ajat.
Vuosi siis oli 1956.
Olimme lähteneet maantieltä Tankavaaran tietä Nattastuntureille ja käyneet siellä tunturissa. Olimme nähneet Akmeelin haudan paikan Sompiojärven rannassa. Akmeeli oli Paulaharjunkin toistaman tarinan mukaan Lapin viimeinen kastamaton lentonoita, joka osasi muuttaa itsensä loheksi ja uida särkemään Kemin tervaporvareiden padot.
Kerran kävi lopulta niin, että kun Akmeeli lankesi louheen (loveen), akka unohti salasanat. Noidan henki jäi kulkemaan erämaita, mutta ruumis mureni multiin.
Istuimme Jussin kanssa hiljan iltaa, kun hän oli käynyt katsomassa isääni – kahdestaan he olivat tehneet monet rajutkin retken vuosikymmeniä sitten.
Äkkiä käsitin asioita. Olimme rupatelleet aika suorasukaisesti pojista ja poikien taustoista. Jussi oli partioporukkamme harvoja ei-oppikoululaisia; työelämästä hän on nyt irtautumassa suurliikkeen logistiikkajohtajana.
Hän nimittäin kysyi, muistanko laulun, jota mieskuoro oli harjoitellut, kun olimme kahdestaan partioasioissa Seinäjoella ja odotimme isääni kuoroharjoituksista. Hän oli kuullut silloin Madetojan Aslak Smaukan sen ainoan kerran, siis harjoitusten lopussa. Minä olen kuullut sen varmaan kahdesti konsertissa. Sitä kuulee harvoin – teos on sävelletty mieskuorolle ja täydelle orkesterille.
Kahvikupin ääressä kävi ilmi, että osasimme molemmat sen silti ulkoa.
Runo on Larin-Kyöstin, vähän lapsellinen, vuodelta 1917. ”Taljan alta tapparan hän nostaa – viime veriin tahtoo kostaa… Karjahtain hän kaatoi kodan, miehen puhki löi. Nosti hiitten hurjan sodan, silmin söi. Veitsi suussa, kirves vyöllä kamppas kauhun yöllä…”
”Niin sai surman viime noita saamein. – Kerran täyttyy taru kaamein.”
Niin. Ellei joku tietäisi, Lapin lumoihin, metsän peittoon joutumiseen liittyy noituutta.
Itse olen lakannut kaipaamasta. En enää liene.
Jussi oli vaimonsa kanssa tunturissa tänäkin vuonna juhannuksen jälkeen. Reppu on kuulemma Kullervon vanha.
Kun jänkä punastuu, on paras. Leiviskä selkään ja menoksi. Vaskojoen kämpällä on sauna. Patajoki kiinnostaa kovin.
VastaaPoistaFaijan broidi kuului erääseen kuoroon, joka kiersi Amerikkaa joskus 60-luvun alussa ja siltä matkalta lähetteli meille - oli kesä - postikortteja, joita sitten kiinnitettiin nastoilla vessan seinään. Eräskin oli San Franciscosta ja siinä oli se silta. Aku Ankkaa lukiessa tuijottelin sitä, kun kaukokaipuu vaivasi. Faija ei enää siihen kuoroon silloin kuulunut, kun siltä oli mennyt kuulo melkein kokonaan toisesta korvasta.
VastaaPoistaKun se faijan broidi kuoli, niin osa siitä kuorosta oli siellä hautajaisissa laulamassa;
Kuule, kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu!
Laulu Suomen soi! Laulu Suomen soi!
Kuule, hongat huokaileepi, kuule, kosket pauhaileepi!
Laulu Suomen soi! Laulu Suomen soi!
.....
no joo...
pikkubroidi melkein erotettiin partiosta, kun oli eräällä retkellä käynyt syljeskelemässä hernekeittoon sekoitettuja läskinpaloja jonnekin kuusenjuurelle.
mutta mulle partiosta tulee mieleen yksi marssi siellä Senaatintorilla, kun sitä oli katsomassa yksi mun serkuista, se jolla oli kasvain päässä.
sen muistan, kun menin kerran talvella Norjaan postiautolla, aurinko paistoi ja istuin siinä edessä, kuljettajasta oikealle ja seurasin kiinnostuneena, kuinka se jaettava posti heitettiin siitä autosta tienvieressä olleisiin postilaatikoihin. kertaakaan ei mennyt ohi se heitto ja se linja-auto ajoi aika haipakkaa.
böndellä meidän talon lähellä - olisiko suunnilleen kolme kilometriä - on hiidenkirnu. tosin se kuusenlatvoja korkeampi ja äkkijyrkkä kallio, joka on siinä ensin, on mieleenpainuvampi. se on melkein yhtä hieno, kun se, joka on siinä järven keskellä olevassa saaressa. se saaressa oleva vaan on korkeampi ja se päättyy suoraan veteen. kävin siellä ennen usein uimassa. siellä lähellä on joitain luolamaalauksiakin ja järvellä on siinä kohtaa syvyyttä 21-metriä. se oli semmoista syvän sinistä ja kylmää se vesi. harrastin siihen aikaan sukellusta, kymmeneen metriin pääsin melko kivuttomasti ja kun mä pystyin sukeltamaan uimahallissakin sen 25 metrin altaan edes takaisin, niin ei mulle sieltä heti kiire pois tullut. makasin selälläni ja katselin ylöspäin ja se vesi oli kylmää ja taivan puoli paistoi siellä ylhäällä kauniin hopeisena. ja kun sieltä nousi pois, niin se ilma oli aina niin kirkasta. siinä kallion juuressa oli epävirallinen kahvinkeittopaikka, paljon myöhemmin siitä tuli virallinen, kun joku porasi - akkupora - siihen kallioon kiinni sellaisen metallista taotun telineen - varsi, jonka päässä roikkuu ketjuilla ritilä tai oikeastaan verkko, jossa voi paistaa nuotiolla ahvenia tai muita kaloja. ahvenet on minusta kyllä parhaita savustettuna ja ruisleivän ja voin kanssa.
niin mä olin muuten siellä uimassa myös elokuun 9, 1974, mutta ei mulla sen takia ole tuossa seinälle laminoituna tätä alempaa Wikipediastakin löytyvää juttua;
The White House
Washington
August 9, 1974
Dear Mr. Secretary:
I hereby resign the Office of President of the
Unted States.
Sincerely,
Richard Nixon (allekirjoitus)
The Honorable Henry A. Kissinger
The Secretary of State
Washington, D.C. 20520
11.35 AM HK
(lyijykynällä)
http://www.youtube.com/watch?v=UpKlCRfvjjU
Vaikka tämä on Kemppisen blogi, on pakko kysyä nimimerkki jussilta, miksi ihmeessä sinulla on Nixonin erokirje laminoituna seinällä
VastaaPoistaLAPPIA POIKKEUSOLOSUHTEISSA:
VastaaPoistaOlin kauan sitten mukana Suomen Ladun porukan kanssa Nattasten suunnalla; paivaretki vain. Mentiin liian pitkalle ja paha
myrakka tuli illaksi. Itkua ja raivoa alkoi ilmeta. Erilaiset Ihmisluonteet ja pinnan pituudet alkoivat tulla esiin. Hyvä myrakka vastaa montaa psyko-psyko testia!
Samalla reisuulla hiihtelin Suomen Ladun vanhan vetajan kanssa pitkin harjanteita. Han alkoi kertoa sota-ajasta niilla harjanteilla.
Puolin ja toisin varsinaista partiotoimintaa! Vallinmaan ja lottien teilaajatkin olivat nakyneet harjanteilta, mutta mitaan ei ollut enaa tehtavissa, kun olivat jo niin kaukana menossa takaisin Venajalle...-- Pakkastakin oli ollut niin, etta hevoset otettiin kampan porstuaan yöksi; kaveria ei jatetty!
Lienetpä. Ja kaipaatpa. Sinä vain harrastat modernistista sitaattivenkoilua.
VastaaPoistaJa tekstisi, kaipauksen vaellus, on viehättävä. Tai ei viehättävä - se on jotenkin tyttöön ja puutarhaan liittyvä sana. Kaunis se on. Kullervon reppu mahtaa olla suuri.
Jussi,
sinulle myös kiitos muistonrikaleistasi, nyt ja yleensä. Nekin aina kuin koskettisivat.
Kiitos mielenkiintoisesta muisteluksesta!
VastaaPoistaLiippasi läheltä ja tuotti nostalgiset fiilikset.
Lisää kommentteja omassa blogissani (Outoa Taigaa).
terv. Veikko Vasama
Meillä päin partio oli vähän paremman väen touhuja ja se harmitti minua suuresti. Kun kotkatkaan eivät siellä saaneet ilmaa siipiensä alle.
VastaaPoistaEiliseen it-ketjuun sen verran lisää löylyä, että ostin tässä viimein tallentavan digiboksin. Hermot menee - toissapäivänä en pystynyt katsomaan tallennuksen aikana haluamaani kanavaa ja eilen illalla, kun suljin teeveen katkesi myös asetettu tallennus.
Teen kai jotain väärin eli kone toimii siis eri tavalla kuin video. Käyttäjän on siis nöyrryttävä opettelemaan koneen tavat.
Ad sedis
VastaaPoistaNo etten unohtaisi. Se on tuossa Robert Capan Cerro Murianon vieressä ylhäällä oikealla.
ekan kerran olin -75. sen jälkeen toistakymmentä kertaa. saariselällä ei ollut pururatoja. riekonlinnan perässä tuli viihtymäkeskus. hyvä, että keskittyy. pääsevät samaan aikaan ja paikkaan nauttimaan erämaan hiljaisuudesta. etelän mieshän huitoo, jos offista puuttuu koo.
VastaaPoistaKuuntelin muutama päivä sitten podcastina Ylen ykkösen historiasarjassa tulleet kolme ohjelmaa Kuolan niemimaasta. Mainio Kalevi Rikkinen kertoi suuresta Kuolan retkestä, siitä Nordensköldin innoittamasta, ja toisessa osassa kerrottiin Kuolan sisäosissa olevaan luonnonpuistoon 1992 tehdystä reissusta. Suosittelen, jännä miten eri asenteilla kairaa voi käydä, nämä tieteilijät esimerkiksi sananmukaisesti kairasivat koko ajan puista lustoja.
VastaaPoistaAd Rienzi: Kuolan retkestä - siitä on Rikkisen kirjakin; on hyllysä ja luettu. On toinenkin, josta käy ilmi, että seutu oli mielenkiinnon kohteena 1800-luvulla.
VastaaPoistaMainio mies tämä Rikkinen; tapailtiin ja harjoitettiin ääri-maalaista kiusoittelua, hän kun on naapuripitäjän poikia, Kortesjärveltä, herra paratkoon.
Ihmeellisistä ihmisistä ja seuduista ks. Alhonen, Vaakavarren ratsastaja - Väinö Auerin elämä.
Tämä sangen omalaatuinen ja etevä henkilö tutki ennen sotia Tulimaata ja Patagoniaa selvitettyään Suomessa professorien testin suolla kulkemmista pelkäämättömänä miehenä.
Tätä minä en ymmärrä.
VastaaPoistaMinä kävin pohjoisessa -77.
En mene uudestaan.
Hmmmm... näihin kairoihin suhtautuu ehkä hieman vähemmän romanttisella mielenlaadulla, kun suoraan kotiportailta alkoi sata kilometriä suota.
VastaaPoistaToisaalta taas romantisoin näitä nykyisiä asuin- ja työkulmiani - puukkobulevardeja ja ikuisen vapun aukioita ja Rööperin rosoisia kujia.
Samoin tietysti tutkimusmatkailijoita. Kaustiselta palatessasi kävin jopa Nanoqissa, aivan loistavan mielenkiintoinen paikka. Suosittelen. Tapasin sattumalta siellä itse perustaja-Pentinkin. Kiehtovia tarinoita.
Kuolasta ja sen suomalaisista jos joku on kiinnostunut, niin googlaa aluksi sikäläinen Verhnetulomskissa eli Ylä-Tulomalla asuva Sven Lokka.
VastaaPoistaHienot vaellusmaat vielä kykeneville löytyvät, kun ylität rajan Joosepista ja keinottelet jostain metsäautotien sillasta Luton ja hakkuualueiden yli Saariselän tunturijonon jatkeille. Vaan mitkä lienevät nykyiset rajaseutumääräykset naapurissa. Viime vuosikymmenen reissulla se oli vain 5 km, vaan eipä taida olla enää.
Ennen Porthanian remonttia maantieteen laitos sijaitsi oikeustieteellisen yläkerrassa. Erinäisistä kanssakäymisistä jäi mieleen se, miten laitoksen frami kaikesta huolimatta oli komea: tomera vahtimestari ja kaksi kovin erilaista mutta klassista professorityyppiä: Kalevi Rikkinen ja Paul Fogelberg.
VastaaPoista