Soi soittoni

Oppinut ystäväni piti ajatustani liian yksioikoisena. Kysyin, olisiko 1900-luvun musiikin kehitykseen ja kehityssuuntiin vaikuttanut ratkaisevasti äänentoiston tekniikka.

Viikolla viestitin, että äänitallenteille eli musiikkiesityksille ollaan tahtomassa mielettömän pitkään tekijänoikeussuojaa, kun tekeillä on Lex Beatles.

Levykaupoissa näkee jo hinnoista, että Elviksen varhaistuotanto on vapaata. Beatles on tietysti suojattua aikoja päättymiseen asti sävellysten ja sanoitusten osalta, kuten kuuluu ollakin.

Mutta esittäjän tekijänoikeus on alkujaan suuri väärinkäsitys.

Esittäjät saivat oikeuksia äänilevyteollisuuden siivellä.

Tekijänoikeus perustuu siihen enemmän tai vähemmän uskottavaan ajatukseen, että omaperäisyys ja luovuus ansaitsevat palkkansa. Todellisuudessa tekijänoikeus on olemassa siksi ettei teoksia voi suojata samalla tavalla kuin muita mestarityön tuloksia – vaikkapa hivelevän hienosti veistettyjä mökkejä, erikoisen herkullisia ruokalajeja tai oivallusta leikata hameen helmat ennennäkemättömän lyhyiksi.

Musiikkiesitystä kun ei oikeastaan voi jäljitellä. Jos joku soittaa pianoa yhtä hyvin kuin Rubinstein, sitten hän on toinen Rubinstein, jonka ura on turvattu ja taattu. Toisaalta esimerkiksi mestarillisten kitaransoittajien jäljittely on osa oppimisprosessia eli koulutusta.

Televisio oli ystävällisesti auki, kun esitettiin yhtä mielielokuvistani ”On lautalla pienoinen kahvila”.

En todellakaan väitä, että se olisi hyvä elokuva, koska ei se ole. Siihen nyt liittyy iloisia muistoja. Olimme nuorempien veljiemme kanssa yksimielisiä siitä, että Kalle Viherpuu (Teijo Joutselan äänellä) on Suuri Suomalainen Näyttelijä. Koska olimme alle kouluikäisiä, arviomme ei ole millään muotoa asiantunteva eikä huomionarvoinen.

Tosin toinen suosikkimme, Siiri Angerkoski, todella oli mainio näyttelijä.

Mutta tällä kertaa jäin miettimään, miten käsikirjoituksen, ohjauksen ja näyttelijöiden surkeuden sisällä 1950-luvun suomalaisissa elokuvissa kuvaus ja äänitys olivat enimmäkseen hyvin ja ammattimaisesti toteutettuja.

Taustamusiikki oli kauheaa, mutta kun alettiin laulaa ja soittaa haitaria – kuten tässä suomalaisessa ”Showboat”-versiossa – niin soitettiin lähes nuotilleen ja laulettiin jopa hyvin.

”Kauniissa Veerassa ” Kippari-kvartetissa lauloivat Olavi Virta ja Kauko Käyhkö. Virran tilalle tullut Auvo Nuotio oli kovan luokan ammattilainen (ja uskomaton avaimenreikätenori), samoin kuin Eero Väre ja tuo Teijo Joutsela. Harry Bergström ja ne muutamat muut olivat tosi hyviä muuntelemaan perinteisiä jenkkoja polkkasävelmiä, jopa niin, että harva hoksaa, miten ”Kauniin Veeran” alkutaite on yksi yhteen ”Sepän sälli”.

Olisiko kuplettien, laulelmien ja iskelmien suosion yksi syy se, että niitä oli suhteellisen helppo äänittää jo suuren gramofonikuumeen aikana ennen sotia ja edelleen veivattavien, savikiekkolevyjä käyttämien grammareiden aikakaudella, jonka muistan itse?

Olisivatko Dallapé ja Malmsten valikoituneet helpon levytettävyyden takia? Malmsten lauloi muutamassa oopperassa, mutta kehitti tavaramerkkinsä, kauniin kurkkuäänen ja puolifalsetin, jo nuorena miehenä.

Soveltuuko mikään muu soitin yhtä hyvin äänentallennukseen kuin haitari?

Olisiko myös suomalainen rautalankamusiikki vinyylilevyn synnyttämä ja sellaiset varhaiset mestarit kuin Dave Lindholm stereolevyn? Oliko Hector ensimmäinen läpi ajatellun LP:n tekijä samalla tavalla kuin Beatles (Sgt. Pepper)?

Voiko raskasta metallia kuvitella ilman raskasta äänentoistoa? Onko Katri-Helena Shellin palveluksessa? Hänen äänensä soi ihanteellisesti C-kasetilla, jotka levisivät koko kansan keskuuteen bensa-asemien myyntitelineistä.

Caruso oli maailman ensimmäinen äänite-superjulkkis. Tenori – harvinaisen heleä ja kapeasti värähtelevä ääni. Louis Armstrong oli ensimmäisiä äänilevyn suurnimiä – läpitunkeva kornetti, sitten trumpetti, ja yhtye kvintetti, sitten septetti.

Helppo äänittää.

Olen kuullut orkesterimusiikkia aivan oikeilta savikiekoilta ja sellaisilta siirrettynä, mutta kuinka ollakaan suosikkeihini ei kuulu monta LP-levyä vanhempaa orkesteriteosta (jokin Furtwängler ja Toscanini vain), kun taas kuuntelen piano-Bachini 30-luvun esityksinä, jos saan itse valita.

Äänitys?

Richard Strauss eli todella suurisuuntainen orkesterimusiikki koki uuden tulemisen – elokuvassa eli elokuvateatterin äänentoistossa (Zarathustra – 2001 Space Odysseu).

Sulkeudun usein mainittuun suosioonne.

Mitä mieltä olette?