Säädyttömät sarjakuvat

Kun olen lopullisesti luistanut Vanha kansa muistelee –sävyihin, jatkanpa ruokottomista sarjakuvista.

Nämä sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavat pienpainatteet palasivat mieleen, kun muuan tyttö väitteli Turussa underground-sarjakuvista. Kysyin Pekka Gronowilta, onko hän kuullut asiasta, ja hän sanoi että on, koska hän on siellä opponenttina.

Erityisesti Gronowin kanssa onnistun silloin tällöin möläyttämään pahasti. Kerran sanoin, että hänenkin kannattaisi ruveta tohtoriksi, kun kerran Petterikin (von Bagh) on. Hän sanoi ystävällisesti väitelleensä 1996 etnomusikologian näkökulmasta äänilevyteollisuuden historiasta.

Tuo erinomaisen hyvä ja kaikenlaisia härskejä kuvia sisältävä uudenlainen väikkäri on Päivi Arffmanin ”’Comics go underground’. Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa”(2004).

Muistaakseni se oli juuri Gronow, joka oli keksinyt keinon tilata erilaisia sikamaisia sarjakuvalehtiä suoraa San Franciscosta noin vuonna 1972.

Olen käynyt Rip Off Pressin osoitteessa, jossa ei ole enää paljon mitään, ja kuljeskellut useinkin Haigh-Ashburyllä ja erilaisissa kukkaiskansan osoitteissa, mutta se liike eli ja kuoli monia vuosikymmeniä sitten.

Robert Crumbista on tullut toisen luokan nero, jonka tuotantoa saa Helsingistäkin helposti, ja hyvä että saa. Gilbert Shelton asui ainakin jossain vaiheessa pysyvästi Ranskassa.

Fabulous Furry Freak Brothers oli ja on suuri henkilökohtainen suosikkini.

Hitusen outoa, että pystyn lukemaan sitä edelleen ummistaen silmäni huumekulttuurilta. En näet ensinkään kannata huumeita, en pehmeitä enkä varsinkaan kovia (enkä ihmisiä, jotka luokittelevat piipputupakan huumeeksi).

Gronow julkaisi näitä juttuja lehdessä, jonka nimi oli jossain vaiheessa Jymy ja jossain vaiheessa Huuli.

Pienemmistäkin ansioista on pystytetty patsaita.

Suomentamisessa oli silloinkin ongelmia. Kerrankin Pekka G. soitti ja päivitteli, miten senkin kääntää, kun Kisu (Pat ’n Nard) runoilee että a whole decade has elapsed since I last shook hands with Herman Hesse.

Sanoin että pane siihen, miten vuosikymmen on vierähtänyt siitä, kun istuttiin Saarikosken kanssa Hansassa.

Ja niin tehtiin.

Olin päättänyt, etten ikinä matkaile Neuvostoliitossa enkä Yhdysvalloissa, mutta jälkimmäisen päätöksen rikoin. Olin ensimmäistä kertaa San Franciscossa 1995. Mieleen tuli, että kuviteltu varjostaja voisi olla ihmeissään.

Vierailin nimittäin paikkakunnan yliopistoissa, myös siinä, joka on sangen katolinen. Miellyin kovin dekaanin sihteeriin, joka oli jo ikääntynyt naisihminen, ja kertoi minulle kotikaupungistaan kaikkea sellaista, mistä en ollut ikinä kuullutkaan – muun muassa tarinoita ruotsalaisista ja venäläisistä maahanmuuttajista ja perinnetietoa suuresta maanjäristyksestä.

Stanfordissa tapasin patentti- ja tekijänoikeuden spesialisteja, joiden asiantuntemus sai polveni notkahtamaan.

Berkeleyssä kävin rakentamassa sellaisia puhevälejä, jotka ovat välttämättömiä, jos toivoo saavansa jotain aikaan. Aikaansaannokset osoittautuivatkin merkittäviksi, koska omat oppilaani ovat 2000-luvulla voineet oleskella pidempäänkin juuri Berkeleyssä.

Kävin oikeustalossa ja kävelin vanhimman tuomarin kanssa lounaalle, joka venähti. Kävi ilmi, että hän oli minua parempi kanonisen oikeuden tuntija ja suvereeni latinisti. Jälkeenpäin sain selville, että tämä Judge Noonan oli U.S.A.:n katolisen kirkon epävirallinen luottamushenkilö ja asiantuntija.

Sitten menin puolijuoksua tutkimaan Hitchcockin elokuvien, etenkin Vertigon paikkoja kaupungilla. Niitä ei muuten ole, paitsi tietenkin Golden Gate, mutta jopa taidemuseo on tehty niin, että ulkoa se on tietty olemassa oleva rakennus mutta sisältä ei. Myöskään loppukohtauksen lähetysasemaa ei ole olemassa – kuvauspaikan rakennuksessa ei ole tornia, joka aiheuttaisi huimauksen (vertigo).

Sitten menin katselemaan, josko F.F.F. Brothersit olisivat kotona.

Eivät he olleet.

Loputtomia uusia painoksia menneisyyden lehdistä myytiin joka kiskalla. Mutta mitään uutta mainittavaa ei ollut.

Lohtua toi City Lights –kirjakauppa, joka on täysin maineensa veroinen. Lyriikkaa siellä oli aivan uskomaton valikoima.

Kulmassa oli Torino Cafe, jossa kaupallinen espresso on kuulemma keksitty. Espresso liittyy jotenkin hippikauteen, jolloin viskit ja ginit jäivät muodista.

Tupla-espresso maksoi dollarin, jos isäntä, joka valehteli olevansa Luciano Pavarrotin serkku, lauloi höysteeksi napolilaisen kansanlaulun. Ellei laulanut, hinta oli $ 1,25.