Pilvenveikot

Kun vasiten kutsuttiin, olimme katsomassa Rexissä dokuemnttielokuvan Pilvenveikot - sotakertomusia ilmasta. Kutsukortissa luki tumma puku. Ei ollut tullut tutkituksi. Siellä oli kunniamerkkejä ja presidentti puolisoineen ja ties mitä.

Ohjaaja oli suomalainen Dennis Hamro-Drotz ja tuottaja Mattila Röhr Productions.

Jälkeenpäin olimme poikien kanssa meillä syömässä ja keskustelemassa yhdestä Pilvenveikosta, jolla on kovat paikat sairaalassa juuri nyt.

Hämmästyin kenraalin esittämää tietoa. Sotiimme osallistuneista kaatui eniten juuri ilmavoimien tähystäjiä, 33 % siihen tehtävään koulutetuista. Jään miettimään onko määrä – alle 200 – tilastollisesti liian pieni vertailtavaksi.

Hiukan teoreettinen kysymys. Loppusodassa taistelulähettinä ei tahtonut millään pysyä hengissä, ja alkusodassa eli hyökkäysvaiheessa jääkärijoukkueen vänrikin tehtävä oli hengelle hupa.

Elokuva oli oikeastaan ilahduttavan tyylikäs. Alkuperäistä kuvamateriaalia oli vähän, koska sitä oikeasti on erittäin vähän. Pahat kielet, joita olen kyllä kuunnellut, väittävät ettei TK-joukkojen valokuvaajia ja elokuvaajia tahtonut saada sotalennolle mukaan, koska heille ilmeni viime tingassa tärkeämpää tekemistä. Samasta ymmärrettävästä syystä taistelukuvia panssareiden toiminnasta on hyvin vähän.

Miten muuten mahtaa olla Saksassa? Kun tiedottaminen oli hyvin tärkeänä pidettyä propagandaa, kuva-aineisto oli kohdittain erittäin korkeatasoista. Paljonko sitä mahtaa olla tallella?

Neuvostoliittolaisilla taisi olla täysi tekeminen sodan voittamisessa. Amerikkalaisilla oli puoli Hollywoodia mm. George Stevensin ja John Fordin johdolla kuvaamassa etenin Normandian maihinnousua. Sotasensuurin takia nykyisin vapaasti kaikkialla myytävä väridokumentti ”From D-Day to Berlin” sisältää todistusvoimaisimpia ja siis kauheimpia jaksoja koko dokumenttielokuvan historiassa. Amerikkalaisten ensi kosketus tuhoamisleireihin on kuvattu käsikameralla aidossa tilanteessa. Kauheus ei merkitse ruumiskasoja, joit näytetään vähän, vaan se on amerikkalaispoikien ilmeissä. Muutamin kohdin kamera katsoo viisi – kymmenen sekuntia, miten nuoren miehen maailmankuva romahtaa. ”Tämä ei voi olla totta.”

Tuo dokumentti on maininnan arvoinen siksi, että ammattilaiset kuvasivat värille omaan piikkiinsä. Kun virallinen aineisto näyttää nyt nähtynä aivan liian viralliselta, tämä samoista tilanteista kevyellä kalustolla toteutettu aineisto on luonteeltaan aivan erilaista.

Suosikkikohtaukseni on Montgomery ja Patton harjoittelemassa sankarillisia eleitä isojen kameroiden edessä. He eivät tienneet, että pieni kamera kävi ja ikuisti hetken, jolloin herrat tarkastivat, ovatko housun napit varmasti kiinni ja onko revolveri todella komeasti kotelossa.

Tämä kotimainen versio on kuin hyvä televisio-ohjelma eli rauhallista haastattelua, josta on välitetty vain kertojien osuus eli vastaukset.

Kuten saattaa arvata, Kyösti Karhila erottuu komeasti, koska hänen asenteensa ja olemuksensa vastaa niin huonosti hävittäjä-ässistä luotua mielikuvaa. Hän on itseään korostamaton ja asioita paisuttelematon herrasmies, josta lisäksi huomaa, että hän toimi sotien jälkeen vuosikymmeniä liikennelentäjänä. – Jotkut vielä kuuluisammat hävittäjälentäjät olivat sellaisia Teemu Selänteen tai jopa Matti Nykäsen kaltaisia superlahjakkuuksia, joilla oli ihmeellinen kyky hallita liikkeitään ja itseään; toisin kuin Karhila monet sankarit kohtasivat suuriakin vaikeuksia siviilielämässä.

Se on kai sankaruuden tragiikka – se loppuu aikanaan.

Pilvenveikot oli mielestäni ongelmallinen nimi. Muistelen, että Talvisodassa kaatunut Tapani Harmaja olisi käyttänyt sitä nimimerkkinään.

Elokuvan katsottuani olen sitä mieltä, että se onkin hyvä nimi.

Jos luette Runebergin runon, näette että Pilven Veikko on yllättävä metafora henkilöstä, joka tuli ja katosi kuin pilvi – kohosi, tempasi mukaansa ja kuoli.

Aika moni vanha lentäjä on tahtonut kuolinilmoitukseensa säeparin juuri tuosta runosta; yhden esimerkin tiedän varmasti:

- Murheell’ ei saa muistoasi viettää, ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon…”

_ _

In case somebody would not know, the swastika in this military pilots’ badge, that was also awarded for bravery (honoris causa), was adopted by the Finnish Air Force years before the Nazis started to use this thousands of years old mark as their own. Finns got it as a part of their first military airplane donated by the Swedish count von Rosen, who used the mark as his personal charm.