oma vika

On se tavallaan oma vika, että kuolee.

Veljeni, joka kuoli, olisi täyttänyt eilen 60 vuotta, jos siis paikat olisivat kestäneet.

Tuossa oli puhetta ihmisten luottamuksesta ja sen takana olevasta vastavuoroisuuden ajatuksesta, jotka jumaluusopettajat nimittävät kultaiseksi säännöksi.

Mielestäni käskyn latinankielisen muodon ”sicut” käännetään ”lähimmäistäsi – kuten myös itseäsi”.

Waltari ja miljoona muuta ovat kirjoittaneet, että miten ihmeessä itseään voi rakastaa, kun ei ole millään muotoa eikä miltään osin rakastamisen arvoinen.

Juuri tässä on natsismin ydin.

On mahdollista nähdä ihmisessä pelkkä peräsuoli siihen liittyvine laitoksineen. Ellei ihmisestä ole välitöntä hyötyä, esimerkiksi luujauhona, hänestä ei ole mihinkään.

Uskonnot ja haaveelliset filosofiat pitivät tuota ajattelutapaa jossain määrin aisoissa. Maallistuminen, joka on itse asiassa kaupallisuutta, laskee ihmiselle arvon ja tuon ajattelutavan sisällä on selvitettävissä, onko joku ihminen rakastamisen tai muidenkaan tunteiden arvoinen.

Valitettavasti eli siis onneksi maailmassa ja ihmisten kohtaloissa näkyy sellainenkin erikoisuus, että kultainen sääntö toteuttaa itseään.

Ihminen joka kiistää toisen ihmisen arvon ja merkityksen, tulee huomaamattaan kiistäneeksi arvon myös itseltään ja nimenomaan itseltään.

Moni kirjoittaja havaitsi jo ennen Hannah Arendtia pahuuden tympeyden (banality of evil).

”Eichmannin ongelma oli selvä: hänen kaltaisiaan oli niin paljon, eivätkä he olleet perverssejä eivätkä sadisteja. He olivat ja ovat edelleen sydäntä kylmäävän tavallisia. Oikeudellisten instituutioiden ja moraalisten periaatteittemme kannalta tuo tavallisuus on paljon kauheampaa kuin kaikki heidän hirmutekonsa yhteenlaskettuina.”

Uskonnoista on sanottu, että ne edistävät ihmisten tappamista tai jopa ihannoivat kuolemaa, kuten kristinusko.

Sanojat ovat tukevan kaupallisella pohjalla. Kuoleman lopullisuuden kiistäminen on liiketaloustieteellisesti anteeksiantamaton konkurssi. Kuoleman kiistäminen näkyy muun muassa nuoruuden ja terveyden yliarvioimisena.

Veljeni, joka täyttäisi 60 vuotta, oli taitava joutumaan kahnauksiin ja ylpeä käyttäytymispiirteistä, jotka eivät olleet aina viisaita.

Paljon siihen elämään mahtui.

En nyt väittäisi, että sukulaisuus ja yhteinen lapsuus merkitsisi aina ja johdonmukaisesti jotain, mutta harva ilkeää omaistaan kieltää ja hylätä. Se ei ole yhteensattuma, että ”veli” on uskonnollisten ja maallisten yhteisöjen sisällä puhuttelusana.

En oikein osannut sanoa hänelle, ettei ihmisen tarvitse olla hyvä eikä kunnostautua asuessaan maailmassa. Ihminen hyväksytään siksi että hän on ihminen ja rakkauden määritelmä on pohjaltaan se, että se on kaikissa muodoissaan aina ansaitsematonta.