Yksinäinen fanaatikko, joka piti kukista

Olen velvollinen sanomaan pari sanaa Olavi Paavolaisesta, johon suhtauduin yliolkaisesti jossain yhteydessä joitakin viikkoja sitten.

Lueskelin erään D.S. Savage –nimisen tutkijan kirjoitusta aiheesta, miksi George Orwell ei ole erikoisen hyvä kirjailija. Olen hänen kanssaan kaikessa samaa mieltä. Hänen esittämänsä perustelut sopivat jokseenkin sellaisinaan Paavolaiseen, vaikka tämä ymmärsi olla kirjoittamatta romaaneja. Yhtymäkohtia on myös Salaman ja Haavikon tiettyyn tuotantoon.

Kirjallisuustieteen keinot sikseen. Ne ovat omana elinaikanani kulkeneet täyden ympyrän niin että se, mikä on ollut kiellettyä, on ollut pakollista ja sen jälkeen sallittua, ja niin poispäin.

Eräässä vaiheessa tekijä oli sivuutettava ja luettava vain teosta, ja sitäkin läheltä. Minulle tosin käy niin, että kun harjoitan lähilukua, näen kaiken kahtena, ja kun paperi on lähellä nenää, en saa enää sanoista selvää. Mutta ehkä se on tarkoitus?

Muuan toinen vaihe kiisti teoksenkin. Kansiin sidotun tekstin takaa oli etsittävä piilotetut ideologiset sitoumukset ja väärät vastakkainasettelut.

Tänäänkin joku naishenkilö riemuitsi viikon mediatapahtumasta, koska muuan ministeri oli käsitellyt naista objektina ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Tuo viittaa esineellistämiseen eli 80 vuoden takaisiin kirjallisuuden teorian ajatuksiin ja 140 vuotta vanhoihin, 139 vuotta sitten vanhentuneisiin arveluihin ”väärästä tietoisuudesta”.

Nähdäkseni kirjallisuudessa kirjoittajan olisi kyettävä vetämään välimatkaa kertojaansa, ja tämä hirmuinen ajatus koskee myös esseistiä. Jos Paavolainen tai vastaava kuvaa komeasti omia kokemuksiaan, ja siinä kaikki, tulos on helpolla sellainen, että tiedostamaton determinismi aiheuttaa tietoisen indeterminismin.

Kirjoittaja on toisin sanoen juuttunut uriin niin kuin Haavikko maailmanlopun odotukseen syksystä 1950, ja näkee ympäristön ja maailman tätä ”lainalaisuutta” toteuttavana kuviona. Jos kirjoittajan mielen alla on pelko ihmisyyden ja lämmön puuttumisesta, hänen tekstinsä alkaa julkistaa koneellisuutta ja kylmyyttä.

Ihmisellisellä kirjailijalla ei ole vaikeuksia kuvata mekaanisesti toimivia maanikkoja.

Tshehov suhtautui luomiinsa henkilöhahmoihin oikeastaan aika ikävästi ja oli kärkäs esittelemään heidän hullutuksiaan ja heidän haaveittensa haureutta. Silti hänen joka ainoaan novelliinsa ja kaikkiin näytelmiin sisältyy rakkaudentunnustus näille hupsuille.

Tämä on perimmältään sen syy, ettei fasismin ja natsismin kirjallisuutta ole olemassa – hyvää kirjallisuutta. Ja esimerkki ihmisen ja kertojan välimatkasta on Solzenitsyn, jonka hienoin kirja on ehkä Ivan Denisovtsin päivä. Ivan D. on eri henkilö kuin kirjailija Solzenitsyn, ja vaikka kirjailija ottaa todella rajusti kantaa, hänen kirjansa ei sulkeudu eli kuole teoksen ulkopuolella olevan tarkoitusperän takia.

Paavolaisen ja näiden muutamien muiden ongelma on publisismi. Olen pohtinut, miten tuon vanhentuneen sanan suomentaisi. Ranskaksi se on littérateur eli kirjoittaja tai kirjoittelija. Paavolaisen ”Aunus harmaasilmä”, jota pidetään kovin hienona proosapätkänä, menee pilalle siksi, että kirjoittaja poseeraa eli ottaa asentoja ja osoittaa kaikin keinoin olevansa näyttämässä tässä kenelle hyvänsä kirjoittamisen mallia. Hänen Aunuksen eli jatkosodan aikainen kaverinsa, paljon vanhempi Sakari Pälsi onnistui siinä missä Paavolainen epäonnistui. Pälsin matkakertomuksen pohjan periltä ovat koruttomia ja vailla mainontaa. Kirjoittaja ei siis mainosta itseään – vaikka siihen olisi aihetta.

Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä on hieno ja se on suuri poikkeus sotien välisen ajan henkisen niukkuuden ilmapiirissä. Varhainenkin se on, 20-luvulta. Ja se on hyvin koottu. Tarinat Ranskan hurjista taideliikkeistä ja ennen kaikkea dadaismista eli dadasta eivät löydy sellaisinaan mistään perusteoksista. Olen tarkistanut asian. Pariisissa on tälläkin hetkellä ainakin yksi kirjakauppa (Boul’ Mich’in lähellä) joka on erikoistunut surrealistien ja dadan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Ei löydy. Paavolainen puolustaa paikkansa jopa mukana olleiden joukossa.

Mutta ehkä juuri se oli hänelle kohtalokasta. Hän vaipui itseihailuun, josta hän ei oikein päässyt irti ennen 40-luvun lopulla alkanutta itsetuhoisuutta.

Synkkä yksinpuhelu on liian suuressa määrin poliittinen puheenvuoro, jossa kirjoittaja ilmoittautuu sangen sopivaksi sodanjälkeisen ajan Suomen äänitorveksi ja kielikelloksi.

Siinähän kävi toisin. Paasikiven Suomessa äkkivasemmistolaiset eivät ah saaneet pysyväistä sijaa.

Paavolainen julkaisi loistavan esseensä jälkeen vähemmän loistavan pamfletin Suursiivous, jossa hän haukkui, osin aiheellisesti, kaikki kaverinsa ja julisti julkisuuden Kirjalliseksi lastenkamariksi, sinänsä sangen aiheellisesti.

Hän jättää täysin maininnatta oman roolinsa tuossa lastenkamarissa.

Nähdäkseni tuossa kiistakirjoituksessa ja sen jälkeen ilmestyneissä teoksissa, kuten Lähtö ja Loitsu ja Saksa-kirjat, merkillinen ambivalenssi eli hirmuvallan ihannointi ja kauhistelu, diktaattorin kunnioitus ja pelko, kuvastelee kirjoittajan henkistä keskenkasvuisuutta, omien arvojen epävarmuutta ja vuosi vuodelta kasvavaa itseinhoa.

Tuo viimeksi mainittu johti sitten alkoholismiin, yksinäisyyteen ja kuolemaan.

Synkkä yksinpuhelu ei ole jälkiviisaan opportunistin kirja, jollaiseksi se haluttiin leimata ilmestyessään. Se on läpinäkyvä yritys ripittäytyä omista synneistä, omien arvojen kahtia jakautuneisuudesta.

Sääli. Kirjaa edeltävä Neuvostoliitto-jakso on komea ja parasta koko niteessä on kuvaus pimennetystä Pariisista ja hapuilusta uuden sodan synkkyydessä Montmartrella ja Montparnassella.

Kuusisataasivuinen kirjallinen anteeksipyyntö ei ole ihme. Paavolainen oli kivennapalainen rajan ihminen, jolla oli 1903 syntyneenä kotoaan tieto onnen katoavaisuudesta. 1930-luvun teoksillaan hän oli halvaannuttanut itsensä siinä määrin, että huolimatta sotavuosina toimittamistaan sinänsä hienoista kuva- ja kokoomateoksista hän lienee ollut sekä talvi- että jatkosodan propagandamiehenä kiusankappale, harmillinen itsensä tehostaja ja diiva, joka ei juuri saanut myötätuntoa tovereiltaan. Ei ihme. Jatkosodan aikana samassa tiedotuskomppaniassa toimi ihmisenä jo rikki mennyt Yrjö Jylhä. Vaikka myös Jylhän ”Kiirastuli” on viime kädessä journalismia eli aikakauden ja paikan, siis talvisodan ja Taipaleenjoen tuntoja, on siinä ero. Jylhä oli kirjaimellisesti puolustanut valintojaan katkeraan loppuun asti.

Paavolaiselle annettiin ovelasti Otavan junailema Eino Leinon palkinto 1960-luvun alussa ja hän koki tietyn renessanssin, josta hän ei huonon kuntonsa takia tainnut oikein ehtiä nauttia.

Huonon esimerkin hän ehti antaa seuraajilleen – uhriksi asettumisen moraalin eli moraalittomuuden, jota Salama käytti niin etevästi Juhannustanssit -kirjasodassa ja myöhemmin Siinä näkijä missä tekijä –romaanissaan.

Suurempaa kuin kirjoitta hyvin on joutua vainotuksi ja väärin ymmärretyksi?