Uusi

En ole tainnut aikaisemmin selittää, miksi patentoitavan keksinnön on oltava lain mukaan uusi.

Istuimme perjantaina kokousta paperi- ja puhelinpäälliköiden kanssa ja mietimme patenttistrategioita.

Insinöörit, patentti-insinöörit heihin luettuna, suhtautuva joskus lakiin lapsellisesti. He luulevat, että ”uusi” tarkoittaa uusi.

Insinöörinkin mielestä uutta esiintyy usein kemiassa ja harvakseltaan elektroniikassa, mutta oikeastaan ”uusi” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ei aikaisemmin dokumentoitu ja yllättävä.

Ajatus on sama kuin historiallisen ymmärryksen tarpeellisuus.

Jotta tietäisimme, mikä on uutta, meillä on oltava käsitys siitä, mikä on vanhaa.

Eilinen niittokone oli mullistava keksintö, mutta mihin sitä tarvittiin – kylvöheinään, jota tarvittiin karjalle, jota ruokittiin aivan uusin tavoin meijerituotteita varten. Niittokone ja timotei olivat vanhan liiton miehille paholaisen keksintöjä ja maailmanlopun enteitä.

Vaikka keksintö oli noin hieno, oikeastaan se on kaksi ovelasti konfiguroitua sahaa.

Vuonna 1900 uutta (tieteellisesti, ei patentointimielessä) oli elektroni, kvantti, geeni ja piilotajunta. (Darwin ja Mendel olivat puuhanneet puuhattavansa kauan sitten, mutta luonnonvalinnan takana olevat mekanismit todistettiin tuohon aikaan.)

Uutuus tuli eurooppalaiseen ajatteluun noin vuonna 1080. Lähtökohta oli tietysti kristillinen. Jos kristillisen opin luomiskertomusta painottaa, kaikki uusi osoittautuu joko mahdottomaksi tai synniksi. Toisen kristillisen vuosituhannen outo ja pohjaltaan tuntematon muutos oli Uuden testamentin korostuminen; Kristus oli käännekohta, ja ajatus ajan täyttymisen odotuksesta muuntui hyvin hitaasti Kristuksen seuraamiseksi. Ja se puolestaan on käännettävissä jatkuvaksi henkiseksi uudistumiseksi ja se älylliseksi ja ajatukselliseksi uudistumiseksi.

Kerettiläisyyden hyväksytty osa oli kerjäläismunkkien liike. Länsimainen tieteellinen ajattelu lähti hyvin selvästi fransiskaanimunkkien keskuudesta (etenkin Roger Bacon ja Wilhelm Occamilainen, Duns Scotus, Grosseteste), ja länsimainen systemaattinen ajattelu puolestaan kukoisti dominikaanien keskuudessa, sekä inkvisitiona että Tuomas Akvinolaisen työssä.

Franciscus Assisilainen oli rikkaan kauppiaan poika. Pisalainen Leonardo Fibonacci, joka mullisti matematiikan ja kaupankäynnin korkolaskuillaan, olivat aikalaisia ja kuuluivat samaan oppineeseen piiriin, vaikka olivat naapurimaakunnista, edellinen Toscanasta ja jälkimmäinen Perugiasta.

Molemmat tekivät toisistaan riippumatta saman oivalluksen – muutoksen käsitteen ja sen valtavat käytännölliset seuraukset. Fibonacci käsitteli muutosta esimerkiksi voitto-osuuksina ajan kuluessa tai elinkorkona ja kehitti arabialaiset numerot omaksuttuaan menetelmiä, jotka osittain korvasi 500 vuotta myöhemmin infinitesimaalilaskenta, lähinnä differentiaaliyhtälöt.

Tila ei ehkä salli selittää, miten paljasjaloin vuorilla kävellä läpsyttelevä köyhyyden tavoittelija on verrattavissa toiseen, joka kehitti liiketoiminnan suunnittelemisen edellyttämiä matemaattisia muuttujia.

Lyhyesti: noihin aikoihin asti muutos oli ollut ulkopuolisen (jumalallisen) voiman asioihin puuttumista. Franciscus haki köyhyydestä ja rukouksesta ihmisen muuttumista. Hänen seuraajansa näkivät, että maailma ja kaikki luotu on hyvää ja täydentyvää eikä kenenkään pidä kääntää sille selkäänsä. Ja jo seuraavassa polvessa fransiskaanit alkoivat nostaa esiin meidänkin tieteelliseksi tunnistamaamme ajattelua ja kokeellista menetelmää.

Meidän perinteemme ”uusi” ei siis ole jotain sellaista, mitä maailmassa ei ole milloinkaan ennen tavattu, vaan ”konfiguraatio”, sinänsä olemassa olevien ilmiöiden ja voimien toisenlainen, aikaisemmasta poikkeava ja yllättävä yhteen liittäminen.

Vielä alle sata vuotta sitten oltiin epävarmoja siitä, oliko tämä pikemmin tutkijoiden kuin taiteilijoiden aluetta. Ehkä se on vieläkin vähän epäselvää.