Toinen kotimainen

Kommenteissa ja kaupungilla kohtaa usein sallittua rasismia, joka kohdistuu ruotsin kieleen ja joskus Ruotsiin.

Yllättävästi havaittava vastenmielisyys toista kotimaista kohtaan näyttäisi olevan yleisempää nuorten kuin keskipolven piirissä.

Runsaan viikon kuluttua radio-ohjelmani jää kesätauolle keskustelulla, jonka käymme Kjell Westön kanssa. Pitäisin miestä täysin kaksikielisenä. Hän on kotoisin Munkkivuoresta, suku Pohjanmaalta. Mutta hän kirjoittaa ruotsiksi ja ”Där vi en gång gott” on niin hienoa suomenruotsia etten oikein muista vastaavaa. Westö osoittaa pelkästään kielen keinoin, että oli olemassa ruotsinkielinen hampuusiluokka ja ruotsinkielinen duunariporukka jne. Hän käyttää näitä menneisyyden erikoiskieliä, kuten Helsingin ruotsinkielisten slangia mestarillisesti.

Meillä on maassa laki, jonka mukaan jokaisella on oikeus asioida viranomaisissa äidinkielellään, jos se on suomi tai ruotsi. Tätä nykyä tuo on aika kuollut kirjain, koska esimerkiksi äidinkieleltään suomenkieliset tuomarit tai poliisit eivät suoriudu ruotsiksi edes välttävästi, vaikka ovat suorittaneet tutkintonsa.

Ennen vanhaan liikennelaitoksen rahastajia kiusattiin pyytämällä raitsikassa menopaluu Sipoon kirkolle, koska kaikki ne rahastajat olivat kotoisin Sipoosta tai Kirkkonummesta. Niin olimme tietävinämme. Yleisönpalvelutehtävissä vaadittiin molempien kotimaisten osaamista, ja siksi näihin mataliin toimiin saatiin melkein pelkästään ruotsinkielisiä, joiden suomi saattoi sitten hiukan onnahdella.

Muista etäisesti sen ajan, jolloin Stockmannilla sai palvelua rähisemällä aluksi ruotsiksi. Jokunen päivä sitten asiallista ruotsinruotsia puhuva matkustaja kysyi jotain asiallista sähköjunan konnarilta, joka vastasi asiallisesti englanniksi. Asia tuli hoidetuksi.

Jokainen pitäköön mielipiteensä. Itse olen hyvilläni siitä, että ruotsinkielisemme käyttäytyvät sävyisästi ja että kielilainsäädäntömme on kaikesta päättäen kunnossa. Kun kieliriita leimahtaa – kuten Belgiassa on ehkä käynyt viime aikoina – silloin on piru irti.

Suomi käytti melkein koko sen sotienvälisen ajan, jolloin olisi täytynyt rakentaa kauppaa ja teollisuutta ja kansainvälisiä suhteita, riitelyyn maan ruotsinkielisen vähemmistön kanssa. Riita myrkytti pahasti yliopistoja.

Talvisodassa riita unohtui täydellisesti, enkä ole nähnyt merkkiä vakavasta uusintaottelun halusta.

Yliopistohommissa olen pahoillani siitä, että opiskelijoiden ruotsin taito on niin olematon. (Samoin professoreiden.)

Joillakin aloille, etenin juridiikassa, kylmä totuus on Ruotsin tieteen paremmuus.

Meillä on aika niukasti hyvää kirjallisuutta sopimusoikeudesta ja vahingonkorvausoikeudesta. Ruotsissa sitä on runsaasti, ja yksi kirjoittajista on Jan Hellner, mahdollisesti pohjoismaiden paras juristi-tutkija.

Tekijänoikeudessa tilanne on vielä surkeampi – ruotsia pitäisi osata, mutta paras tutkimus on ollut vuosikymmeniä tanskalaista ja siis tanskankielistä. Koktvedgaardin jälkeen ovat tulleet muiden muassa Mads Bryde Andersen ja Jens Schovsbo.

Juridiikka on alue, jossa läheskään kaikille termeille ei ole olemassa englanninkielistä vastinetta. Mikä olisi englanniksi esimerkiksi lainhuuto tai lievä tuottamus?

Väitöskirjatasollakin tulee aika pahaa jälkeä, kun nuoret kääntävät englannin ja amerikan kielestä ja kuvittelivat, että esimerkiksi breach of confidence tarkoittaisi luottamuksen pettämistä, tai good faith samaa kuin vilpitön mieli.

Tosiasiassa oikeudelliset ilmaukset ovat niin kiinteä osa kulttuuria, etteivät ne ylimalkaan tahdo kääntyä. Siksi on syntynyt uusi kansainvälinen kieli, niin sanottu englanti, jota EY ja YK käyttävät. Niiden säädöksissä ja papereissa esiintyvä kieli muistuttaa sanastoltaan ja rakenteiltaan englantia, mutta sitä se ei ole.

Tuomioistuimissa asenne ruotsinkielisiin kollegoihin oli minun aikanani selvä. Kohdalla tuli välillä juttuja, jossa päätös oli kirjoitettava ruotsiksi. Vaikka arveli osaavansa ruotsia hyvin – minulla oli itselläni virallinen paperi kelpaamisesta suomentamaan ruotsinkielisiä asiakirjoja Korkeimmassa oikeudessa – niin ei sitä kuitenkaan osannut tarpeeksi hyvin. Oli pakko luikkia äidinkieleltään ruotsinkielisen kollegan puheille huutamaan apua.

Tietääkseni hovioikeudessa vielä virassa oleva Wiklund sai monien rajattoman kiitollisuuden jeesaamalla aina mukisematta.

Vastaavasti ainakin Helsingin hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa on ja täytyy olla muuta ruotsinkielinen jäsen, jottei tuomioistuin vallan häpäisisi itseään.

Kuulemme sellaisten löytäminen on välillä vaikeaa.

Itse miellyin vanhaan virkakieleen. Tukholmalainen ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Kun aloittelin ammatissa, haastehakemus saattoi alkaa esimerkiksi suunnilleen näin: ”Härmed får de undertecknade vördsamt anhålla, att den till yrket outgivna N.N., bosatt i Hagalund by och Esbo köping, måtte kallas och stämmes för att höras och giva genmäle, då jag ärnär yrka, att…”