Santorinin vaarallisuudesta

En millään keksi, miten historiaa olisi kerrottava, muta olen saamaisillani idean, Salaisista eläimistä, vai mikä tuon mainion sarjan nimi nyt oli.

Juoni eli suuret linjat eli vaikuttavat voimat eli juuri se, mitä historiasta opetetaan yliopistotasolla, ovat toisarvoisia. Oivalluksiin ja yhteyksiin auttavat ja tunteisiin vetoavat pikkuasiat ovat tärkeimpiä.

Onneksi tämä oivallus on tunkeutunut myös oikeaan historiantutkimukseen. Mitä Ryti kirjoitti päiväkirjaansa Hitleristä. Merkintä ei ole välttämättä tottakaan, mutta se vaikuttaa syvästi lukijaan. Merkintä oli arvostava.

Haeskelin jotain asiaa Modesty Blaise –jännityskirjoista, jotka olen lukenut kauan sitten pariinkin kertaan ja joista olen suomentanut muutamia. Yhdenkään juonta en muistanut edes osapuilleen mutta sitä enemmän henkilöitä ja tilanteita.

Harhaileva muistini oli sekoittanut henkilöhahmoja vääriin kirjoihin. Se hullu revolverisankari-pappi ei ollutkaan kirjassa A., vaan kirjassa B., ja siinä oli se Modestyn ilahduttava havainto, että tuo häntä parempi ampuja treenasi ja esitti taitojaan aina normaalimatkalta. Niinpä sankarittaremme nitisti hänet 50 metrin päästä. Ase oli Star .45. Vaikeaa mutta mahdollista, jos on harjoitellut.

Oletteko huomanneet, että elokuvassa Rokka joukkomurhaa lumessa tarpovat venäläiset ylipitkältä matkalta, siis konepistoolille. Vaikeaa mutta mahdollista.

Tässä tulevat kuvaan Salkkarit, Dumas ja Dickens.

Pitkässä ja polveilevassa tarinassa ei ole tarkkaan katsoen päätä eikä häntää, koska juonta ei ole tarkoitettu päättymään. Kyllähän Copperfield päättyy ja muskettisotureistakin tulee vanhoja, ties kuinka monen tuhannen sivun jälkeen. Sherlock Holmeseissa, jotka ovat suurta kirjallisuutta, on kuulemma nokkelia juonia ja ällistyttäviä käänteitä, jotka johtavat rikollisten paljastumiseen. En muista niistä yhtään. Mutta muista mainiosti ”Punatukkaisten kerhon” ja tiedän, että Baskervillen koira ulvoi kammottavasti nummella. (Englannin nummilla on rämeitä ja suonsilmiä.)

C.K. Chesterton, joka oli merkittävä kirjailija eikä luonut ”Isä Browneissa” parasta tuotantoaan, oli unohtumaton tyyppien ja tilanteiden rakentaja. Mark Twain ei ollut huono hänkään.

Olen kerrannut ja lukenut oikeastaan aikamoisen määrän isoja ja laajoja ja moniosaisia historiateoksia, joista eräät ovat erinomaisen eteviä. Hapuilen kohti sellaista käsitystä, että on olemassa toinenkin, tehokkaampi tapa.

Tutki innostuneesta kommentoijan ystävällisesti mainitsemaa verkkopaikkaa Atlas of World History. Se on keskeneräinen ja hiukan karkeatekoinen mutta oikeastaan tosi hyvä. Silti siinä on tämä sama ongelma. Kiinan historian ja bantujen historiaan ja kaikkeen on liitetty tekijöiden tärkeänä pitämiä seikkoja, jotka eivät kuitenkaan taida olla tärkeitä. Bantuista mieleeni jäi yksi uusi tieto. Joskus 1700-luvulla heimoilla oli karjaruhtinaita, jotka asuivat kivirakennuksissa korkealla alamaistensa, karjan kimpussa jykertävän kansan yläpuolella.

Paljon parempi maininta kuin joki turhanaikainen taistelu.

Otsikko on huomautus suuresti lisääntyneiden televisiokanavien ja siis ohjelmien vaarallisuudesta. Ykkönen lähettää parhaaseen katseluaikaan arkena, kuten tänään, hieman epäilyttäviä ja mahdollisesti heppoisia historiadokumentteja. Tänään kerrottiin Santorinin eli muinaiselta nimeltään Theran tulivuorisaaren räjähdyksestä ja tsunamista, joka särki suuren osan Kreetan minolaisesta kulttuurista ja teki suurvallasta haavoittuvan mannermaan miesten – mykeneläisten – hyökkäyksille.

Syitä ja selityksiä oli yksinkertaistettu amerikkalaiseen tapaan. Jälleen kerran Wikipedia näyttää etevyytensä. Siinä näet todetaan aivan oikein, että minolaisen Kreetan tuhosta ja tuhon syistä kiistellään edelleen erittäin kiivaasti. Siinä jopa mainitaan se tosiasia, että hiukan kiharaisista syistä tuon historian (ei kaikkien aikojen) suurimpiin kuuluvan paukun ajoitus on ongelmallinen. Tenttivastaus on 1 630 eKr., mutta hiiliajoitusten kalibrointi ei ole oikein onnistunut, eikä selvää dendrokronologista näyttöä sattuneesta syystä ole.

Tuo sana, jolla voi helposti esimerkiksi masentaa tätinsä, siis dendrokronologia, on dekkarimaisen fiksu ajoitusperinne – vertaamalla pikkutarkasti kalibroituja hiili- ja elektroluminenssiajoituksia on rakennettu puiden vuosirenkaista katkeamaton sarja. Jos jostain löytyy mikä tahansa orsi tai kirvesvarsi, sen vuosirenkaiden ”käsialasta” eli suhteellisista leveyksistä voidaan lukea täsmällisesti se vuosi, jona tuo puu lakkasi kasvamasta. Ja kun käytössä on ollut jopa kivettynyttä puuta, käytettävissä on kymmenen tuhannen vuoden kartta.

Fiksua.

Mutta ei siis pidä uskoa ihan heti kaikkea, mitä television tiedeohjelmissa kerrotaan.

Minulla on pelko, että nuo ohjelmat ovat välillä suhteellisen vähäisessä määrin tieteellisiä. Mainitsemani Wikipedian artikkeli (Minoan civilization) on esimerkillinen siksi, että siinä on laaja lähdeluettelo, joka johtaa erilaisiin kiistaisiin kannanottoihin.

Kävin kerran 70-luvulla Knossoksessa, mutta silloin oli liian kuuma. Ihmeellinen kulttuuri ja toden totta salaperäinen korkeakulttuurin sammuminen. Viisas mies se Waltari, kun sisällytti tämänkin Sinuheen; Minea oli kreetalainen.

Ehkä minä en lue Sinuhea enää seitsemättä kertaa. Olin huomaavinani, että Aku Ankan taskukirjoista on tullut myyntiin pienikokoinen laitos. Jospa se olisi sopivasti popularisoitu… Taannoinkin kollega katsoi junassa pitkään ja paheksuvasti, kun koetin hädissäni piilottaa Werner Heisenbergin kirjan Der Teil und das Ganze.